Minua varoitettiin. Kun keho on tottunut tavanomaiseen endorfiiniannokseensa ja lihakset oppineet hommansa, täydelliseen pöllyyn ei niin vain pääsekään. No, tokihan minä tiesin, ettei elämä ihan kertaheitolla muuttunut pelkäksi aurinkoiseksi hattarapilvillä ja sateenkaarilla hyppelyksi, vaikka kaunis muisto siitä, kun hetken niin ehdin luulla, elääkin vielä pitkään. Vaan ei hätää, tähän asiaan minua on valmennettu jo etukäteen: jos haluan päästä takaisin euforiaan, vastaus on variaatio.
Oma lukunsa on sitten se, tarvitseeko minun välttämättä erikseen yrittää sekoittaa aivokemiaani taas uudestaan, kun välillä vaikuttaa siltä, että olen päästäni sekaisin joka tapauksessa, kaikista "varotoimistani" huolimatta :). Kun ajan aamulla keväisessä vesisateessa töihin, jostain täysin mystisestä syystä mielessäni käy, että "ulkona sateessa voisi olla aika kiva juosta, ainakin jos tietäisi pääsevänsä lopulta lämpimään suihkuun". Seuraava ajatus onkin kyllä: "Mitä hittoa? Ajattelinko minä juuri tuota?" Ei sillä, että sateessa ulkoilu minulle mikään vieras asia on, varsinkaan vaellusreissuilla ei pääse kauheasti sääolosuhteita valikoimaan, ja niistä kurjimmista vaatteet-märkinä-ihoon-asti -päivistä ne parhaat muistelot syntyvätkin - mutta joku tolkku sentään ;)! En ole ikipäivänä edes yrittänyt juosta harrastusmielessä, enkä usko, että ihan kylmiltään siihen kykenisin nytkään, joten tuollaisten ajatusten alkulähde on minulle täysin vieras.
Masokistiksi en silti tunnustaudu - vaikka se erehdyttävästi voi siltä vaikuttaa - vaan kyseessä on laajempi kokemisen, tuntemisen ja aistimisen nälkä. Kun kääntelen asiaa mielessäni tarkemmin, havaitsen, että minua kiehtoo erityisesti se tunne, kun sadepisarat lyövät päin kasvoja ja vesi valuu pitkin hiusmartoa. Ei sen luulisi olevan mikään houkutteleva mielikuva, mutta onpa vain - minulle se, että oikein tietoisesti keskityn aistimaan ja tuntemaan yksityiskohtia, on sellaisenaankin haviteltava elämys.
Toinen mielenkiintoinen ilmiö on kehon ilmeinen halu pysyä koko ajan liikkeessä. Hypähtelen, venyttelen ja saan äkillisiä mielihaluja roikkua, heilua tai kiipeillä jossakin - mielihaluja, joita en pysty toteuttamaan, koska pitäisi pyrkiä käyttäytymään aikuisen tavoin eikä kuten keskimääräinen päiväkotilapsi, joka ei vielä hallitse (tai oikeastaan ole joutunut opettelemaan) paikoillaan olemisen jaloa taitoa.
Ehkä tuo heilumisen tarve on myös jonkinlaista paluuta alkulähteille eli "lapsenomaiseen" tapaan olla läsnä itsessään ja kehossaan? Sellaista läsnäoloa voisi viljellä toki enemmänkin, eikä vain fyysisen rasituksen puitteissa, sillä jos endorfiinin metsästys on päämäärä, muitakin aisteja ja tunnetiloja (vaikkapa sitä sateen piiskaamista kasvoille) voisi aivan hyvin myös hyödyntää.
Takaisin pilveen pääsemisestä voisi oikeastaan kehittää kokonaisen elämänfilosofian, tai epäilemättä on kehitettykin jo. Tutkimukset siis jatkuvat. Sillä välin yritän hillitä itseni, etten jonakin kauniina päivänä jää esimerkiksi töissä kiinni porraskaiteilla liukumisesta tai muusta yhtä tervehenkisen lapsekkaasta toiminnasta :)!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti