Treenien jälkeisenä päivänä lihakset ovat niin jäykät ja kipeät, etten vastaavaa muista. Ikävä kyllä, työpaikalla on aika paljon portaita. Toisaalta lihaskipu on juuri sitä laatua, joka jostain merkillisestä syystä houkuttaa kokeilemaan aina vain uudestaan, vieläkö samaan paikkaan ihan oikeasti sattuu. No, sattuuhan se. Mutta testata täytyy, koska se kipu on niin kiehtovaa - tai kuten eräs työkaveri asian ilmaisee, sattuu niin paljon että naurattaa. Ja kaikkihan haluavat nauraa...
Edellispäivän nosteessa ei tuota enää niin suuria vaikeuksia palata takaisin CTK:lle, jossa toiminnallisen harjoittelun tunti kääntyykin henkilökohtaiseksi valmennukseksi, koska olen yllättäen ainoa paikallaolija. Treeni on minulle varsin vaativa, hengästyn heti, enkä jaksa harjoituksia millään loppuun asti. Juuri tästä syystä olen vältellyt ryhmäliikuntaa lähes koko aikuisikäni, sillä sen lisäksi, että olotila on itsessään todella epämukava, pelkään aina sotkevani muiden ryhmässä olevien tekemisen rytmin ja keskittymisen. On siis häkellyttävän hyvää tuuria, että ryhmää ei juuri tänään ole, ja tekemisen lomassa saan Joonakselta myös ensimmäisen oppitunnin kaikesta muustakin treenaamiseen liittyvästä, esimerkiksi palautusjuomista.
Kotimatkalla tosin pohdin, onko olemassa sellaista fobiaa kuin julkisen liikunnan pelko, ja jos ei ole, voisin kyllä hyvin sellaisen virallisiin luokituksiin kehittää ;). Yksi syntyteoriakin on jo valmiina: yleisillä paikoilla itsensä lähes toimintakyvyttömäksi saattaminen aiheuttaa saaliseläimessä luontaisen reaktion ja tarpeen vetäytyä säädyllisesti johonkin luolaan joko toipumaan tai kuolemaan, pois silmistä ja petojen armoilta, eikös se ole aika selvää :D?
-
Loppuviikko sujuu painollaan, harhautustaktiikkani on kääntynyt menestykseksi. Taisteluissa ja strategian laadinnassa on toki usein hyödyksi, jos tuntee "vastustajansa" läpikotaisin :). Ensimmäisen virallisen henk. koht. valmennuksenkin olemme Joonaksen kanssa sopineet reippautta ja omistautuneisuutta osoittaen lauantaiaamuksi kello kahdeksaksi, mutta herääminen ei tuota edes mitään vaikeuksia, koska olen - tai niin ainakin siinä vaiheessa vielä kuvittelen - kaikesta uudesta niin pyörällä päästäni, että olen heräillyt pitkin viikkoa monta kertaa yössä ja ollut muutenkin hieman hyperaktiivinen. Myöhemmin, sunnuntaina, käy tosin ilmi, että olotilaani voi kuvata parhaiten jatkuvaksi endorfiinipöllyksi. Ystävättäreni minua ystävällisesti asiasta valaisee soittaessaan pitkän puhelun kuullakseen, mikä minuun on oikein iskenyt, kun sähköpostini ja tekstiviestini suorastaan pursuilevat hyvää tuulta.
Se, että liikkumisesta voi oikeasti tulla niin intensiivisen hyvä olo, on melkoinen henkilökohtainen saavutus. Ja se, etten itse ymmärtänyt, mistä siinä häkellyttävän energisessä ja onnellisessa olotilassa on kyse, vaikka juuri sitä olen lähtenyt tässä elämäntaparemontissa metsästämään, on erittäin kuvaavaa. Minulla ei ole aiemmin ollut minkäänlaista tietoa eikä myöskään keinoja löytää tuota endorfiinipöllyä, sillä sen aikaansaamiseksi olen tehnyt viikon aikana sen verran rankkoja harjoitteita, että en ikipäivänä olisi itsekseni ymmärtänyt/uskaltanut lähteä sellaisia tekemään. Ystävälleni totean, että tämä viimeistään osoittaa sen, että olen tehnyt oikean ratkaisun. Köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa, kuten sanonta kuuluu, ja meidän muuten vajavaisten ei selvästikään kannata jäädä kitkuttelemaan rajoitteidensa vangiksi, jos kerran asiantuntevaa vetoapua on saatavilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti