Joudun ostamaan kaupasta erimerkkistä palautusjuomaa kuin mitä olen tähän asti käyttänyt, koska ko. marketissa on urheilujuomien osalta niin huono valikoima. Big mistake, tosin en tiedä sitä vielä. Lauantaiaamun treenin jälkeen juon "cocktailin" tavalliseen tapaan - loput autossa kotiinpäin ajaessa - ja kotiin päästyäni syönkin vähän.
Parin tunnin kuluttua oloni on todella, todella huono. Oksennan kaiken, ja vielä vähän lisää - ja sitä jatkuu sitten koko loppupäivän. Paleltaa, huimaa, ja jos uskaltaudun laittamaan yhtään mitään suuhuni, edes vettä, se ei kerta kaikkiaan pysy sisällä. Ei auta muu kuin ryömiä peiton alle ja olla ihan vain paikoillaan. Sen lisäksi, että olo on kurja ja kipeä, ajattelen nitistettynä, että päivän treeni meni aivan hukkaan - ja vilpitön aikomukseni pitää huolta syömisistäni on myös kokenut pahan takaiskun.
Seuraavana päivänä vointini kohenee sen verran, että pystyn syömään. Vaaka näyttää kaksi kiloa vähemmän kuin yleensä, mutta sitä huomattavasti huonompi juttu on mielialan tippuminen pohjalukemiin. Tähän asti loitommalla pysyneet epäilykset ja ahdistuksen aiheet tuntuvat käyttävän heikkoa hetkeäni hyväkseen; ehkä minusta ei ole tähän, kun "mokaan" heti tällaisessakin asiassa?
Elämäntapojen muutos ei olekaan ihan läpihuutojuttu, varsinkaan silloin, jos muutoksen kohteena olevat asiat ovat muodostuneet osaksi identiteettiä - niin hyvässä kuin pahassakin. Fyysisen vajavaisuuden kokemukset ja se tunne, että kaikesta yrittämisestä huolimatta on huonompi ja heikompi kuin muut, nousee suoraan selkäytimestä. Vaikkei sitä huonommuuden tunnetta verrattuna muihin ole minuun kenenkään toimesta "istutettu", kyllähän viimeistään kouluikäinen lapsi nopeasti huomaa, ettei pärjää porukassa - ja ainakin yhdelle pienelle runotytölle, joka muuten on niin reipas, kuuliainen ja taitava kaikessa, siitä muodostuu jonkinlainen salainen häpeän aihe.
Perfektionistin logiikkahan on sitä, että jos et ole jossakin todella hyvä, olet huono. Siinä välissä ei ole (muka) mitään. Ja jos olet huono, et ole huono vain siinä yhdessä asiassa, vaan mahdollisesti ihmisenä yleensä - koska et ole yrittänyt tarpeeksi, tai olet vain "tyhmä" tai "heikko", kun et osaa tai pysty. Huomaan jääväni helposti myös siihen koukkuun, että pelkään, miten muut ihmiset suhtautuvat jos (oletettu) huonouteni paljastuu. Tulenko punnituksi ihmisenä, ja ns. köykäiseksi havaituksi? Vaikka järjellä ajatellen tiedän, kuinka virheellisiä ja joskus jopa vahingollisia nämä ajatukset ovat, tunnereaktiot ehtivät vaikeassa paikassa ottaa vallan.
Lähes joka kerta kun näin pääsee käymään, se täytyy siis itselle tarpeeksi selvästi toistaa, ja todella keskittyä siihen, että iso ratas päässä lähtee kääntymään oikeaan suuntaan: älä vertaa itseäsi muihin, koska et voi tietää, miten he ovat saavutuksiinsa päässeet - eivätkä muut voi tietää, mitä itse olet käynyt läpi päästäksesi siihen missä olet nyt. Jos joku sattumalta arvottaa sinut sen mukaan, mitä sillä hetkellä näkee - mitä siitä? Vain niiden ihmisten, jotka sinut todella aidosti tuntevat, mielipiteellä on merkitystä, eikä silläkään niin paljon kuin sillä, mitä itse koet ja tunnet - ja he eivät sinua tule tuomitsemaan, koska tietävät, mistä aineksista sinut on oikeasti tehty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti