Työterveyslääkäri ei ole suinkaan jättänyt minua oman onneni nojaan tällä välin, joten tieni vie jälleen vastaanotolle. Ainoassakaan tutkimustuloksessa ei ole löytynyt mitään epäilyttävää, eikä varsinkaan selkeää syytä sille, miksi migreeneistä tuli kertaheitolla niin suuri ongelma. Itse olen alun alkaenkin pitänyt stressiä suurimpana syyllisenä. Kenties pääni sai vihdoin tarpeekseen, kun ensiksi otin ja keräsin elämäni, vaihdoin työpaikkaa ja kaupunkia, paneuduin intensiivisesti uuden työnkuvan opetteluun ja järjestelyihin, ja sitten päädyinkin jo tosiaan nopealla aikataululla leikkauspöydälle, kun vanha tahdistimen johto otti ja hajosi. Takaisin töihin palattuani tuntui, että on oikein erityinen pakko "todistaa" olevani silti juuri oikea nainen hommaan.
Mutta minulla on sentään lääkärille hyviä uutisia. Sen jälkeen, kun olen aloittanut treenit CTK:lla, migreeni on iskenyt vain kerran, ja väli edelliseen oli pidempi kuin kertaakaan sitten viime elokuun: kolme viikkoa ja yksi päivä. Kyseessä ei vielä ole ihmeparantuminen (vaikka pari päivää uskalsin niin toivoa) eikä myöskään tieteellinen tutkimustulos, mutta melko rohkaisevaa se silti on.
Olen kyllä muutenkin kohentanut elämäntapojani, koska kysymys on koko ajan ollut ns. kokonaisvaltaisesta remontista. Treenauksen takia/ansiosta syön huomattavasti paremmin kuin ennen ja jopa aamupalaa. (Koutsi on jaksanut muistuttaa syömisestä, samoin lepäämisestä treenien jälkeen, mikä jaksaa minua huvittaa; tällainen "rankka liikunta" on melkein liian hyvää ollakseen totta, kun saa ihan luvan kanssa vain syödä ja laiskotella!) Unirytmini tai ehkä jopa unentarpeeni on muuttunut - vaikka endorfiinipölly pitää erityisen rankan treenin jälkeen minua valveilla, herään silti aamulla kauan ennen herätystä, saamatta enää edes unta sen jälkeen. Työaamuihin heräämiset ovat vuosikaudet olleet sitä, että torkutan kännykän piippausta niin kauan kuin suinkin, enkä ehdi juuri koskaan töihin ennen kahdeksaa. Nyt olen tikkana pystyssä kerralla (ns. *ping*-efekti) ja täysin toimintavalmiina tunteja ennen töihin lähtöä. Viikonloppuaamuina on aivan sama kuvio, paitsi että voin venyä aamupalan ääressä pitempään ja laittaa vaikka pyykkikoneen pyörimään heti kuin naapureiden vapaapäivän rauhan puolesta kehtaan (= kerrostaloasunto).
Silmälääkärin nuhteiden jälkeen olen jopa palannut käyttämään silmälaseja muuallakin kuin vain töissä, vaikka niihin liittyvä identiteetti- ja ulkonäkö"kriisi" on huomattavasti suurempaa kokoluokkaa kuin esimerkiksi leikkausarpiin liittyvät vastaavat. Outoa, kenties, mutta arpia minulla on ollut "aina", ja silmälasit, toisin kuin arvet, ovat aina näkyvillä ja muuttavat jokapäiväistä ulkonäköä siten enemmän.
Kuten lääkäri asian hienosti ilmaisee: tässähän on oikeastaan kyse siitä, että migreeni opettaa minut pitämään huolta itsestäni. Hänen neuvonsa tosin on, että elämää ei silti kannata kahlita yksinomaan kaikkien sääntöjen, ohjeiden ja neuvojen noudattamiseen päivästä ja hetkestä toiseen, sillä sekin voi aiheuttaa stressiä ja viedä ilon ja rentoutumisen elämästä pois.
Saan siitä huolimatta mukaani myös estolääkereseptin, tosin sillä ohjeistuksella, että voin aloittaa ne vasta jos/kun siltä tuntuu. Hyvä niin, haluan kyllä katsoa kaikki muut kortit ensin, sillä lääkkeet ovat sen lajin myrkkyjä, että niiden sivuvaikutukset epäilyttävät suuresti. Beetasalpaajiin suhtaudun alun alkaenkin aika kielteisesti, sillä minusta olisi täysin järjenvastaista ryhtyä syömään lääkkeitä, jotka mm. alentavat sykettä, vaikka minulla on tahdistin estämässä sykkeen tippumista liian alas. Epilepsialääkkeet ne vasta hurjia ovatkin - luettuani neurologin lausunnon, jossa puhutaan mm. polykystisistä ovarioista, ei todellakaan tee mieli kokeilla... Sen reseptin, jonka takataskuuni kuitenkin saan, ongelmana on, että se saattaa aiheuttaa kaikenkattavaa, lamauttavaa väsymystä, ja se tarkoittaisi todennäköisesti kyllä myös treenaamisen jäämistä sikseen, joten mikään kiire minulla ei ole lääkitystä kokeilemaan.
Hupaisaa tässä vyyhdessä on toki se, että jos migreenit tästä nyt pysyvästi vähenevät, en tule ehkä koskaan tietämään, mikä siihen lopulta auttoi, kun kerran kaikki poppakonstit ovat testissä samaan aikaan. Ehkä kuitenkin itse laittaisin rahani likoon nimenomaan tuon liikkumisen - ja tarpeeksi rankan sellaisen - puolesta, koska se vaikuttaa suoraan myös siihen, mikä hyvinkin voi olla pahan alku ja juuri, eli stressitason nousuun/heittelehtimiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti