Valmennusta

Valmennussuhteessa kyselen koutsilta kaikkea mitä mieleen juolahtaa, vaikka hetkittäin epäilen vaikuttavani ihan idiootilta. Joonas jaksaa kyllä kärsivällisesti vastailla ja pohtia asioita kanssani, joten lohduttaudun sillä, että nyt jos koskaan saa todellakin kysellä ns. tyhmiä - kukaan muu ei tule sentään pöhköimpiä pohdintojani kuulemaan, ja on joka tapauksessa parempi paljastaa tietämättömyytensä ja epävarmuutensa rehellisesti kuin antaa jonkin asian, oli se miten triviaali tahansa, jäädä vaivaamaan mieltä. Avainsana, tottakai, on luottamus - mutta olenhan jo alunperin tähän projektiin lähtiessäni tavallaan tehnyt sen ratkaisun ja päättänyt luottaa. Luotto on sitä paitsi kasvanut suorastaan vankkumattomaksi sen seurauksena, että Joonas on kyennyt selvittämään minulle sen, johon mm. lääkärit eivät syksyllä pystyneet, kun valitin tahdistimen reuna-alueiden kipeytymisestä tiettyjen olkavarren/olkapään liikeratojen ja venytysten jälkeen - oire, jonka piti kadota ajan myötä, kun tahdistin on ns. asettunut paikoilleen ja aiheutuneet kudosvauriot ovat saaneet rauhassa palautua. No, kipeytymistä esiintyy edelleen, tosin melko lievänä, enkä usko, että asia lopullisesti korjautuukaan, koska koutsin diagnoosi - ja erittäin järkeenkäypä sellainen! - on, että tahdistin niissä tietyissä huonoissa asennoissa osuu lihaskalvoon. Ongelmaa ei korjaisi kuin tahdistimen uudelleen asentaminen, mihin en kyllä ryhdy moisen pienen ja vältettävissä olevan ongelman takia - ja epäilen vahvasti, että eivät ryhtyisi sydänkeskuksen kardiologitkaan ;). Jos jostain syystä ryhtyisivät, lopputulos ei välttämättä olisi yhtään se parempi, koska se nyt vain on fakta, että solisluuni alapuolella ei ole määräänsä enempää tilaa, kun siellä on jo kolme johtoa kiepillä ja tahdistin vielä siihen päälle.

Pyynnöstäni tarkistamme treeneissä myös sykemittarin kanssa, että pulssissa ja sykkeen nousussa ei ole mitään epätavallista. Tahdistin on ihanan tehokas, kun se näyttää "jäädyttävän" koko sykemittarin toiminnan, jos mittari tuodaan liian lähelle olkapäätäni :). Mutta minulle riittää tulokseksi mainiosti, kun selviää, että syke todellakin nousee luvattuun 170 krt/min, muttei tietenkään enää sitten siitä ylöspäin. Tämä on sitä kiistämätöntä dataa, jota olen vuosikaudet yrittänyt lääkäreiltä onkia; ei riitä, jos vain vakuutellaan, että kaikki toimii niinkuin pitääkin, mutta sitä ei konkreettisesti testata, enkä itse näe ikinä minkäänlaisia numeroita. Ja ne "kyllä sä voit tehdä ihan mitä haluat" -hokemat ovat saaneet lähinnä turhautumaan, kun kyse ei ole laisinkaan siitä, että minulle pitäisi jotenkin painottaa mahdollisuuksiani elää ns. normaalia elämää, tai antaa jonkinlaista "lohtua ja toivoa" kuten ehkä niille potilaille, joille tahdistin on uusi asia. Olen elänyt omasta mielestäni normaalia elämää yli 30 vuotta, ei sitä tarvitse minulle enää erikseen kertoa...

Syömisestäkin tulee koutsin kanssa puhetta, ja aloitan kieltämättä hieman kierrellen ja kaarrellen tekemään selkoa päivittäisistä ruokarutiineistani. Joonas keskeyttää jo vähän ennen kuin pääsen loppuun asti: "Toisin sanoen, sä et siis oikeastaan syö?" Hymyilyttää. Niinpä, siinähän se on tiivistettynä ilman mitään kaunokirjallisia koukeroita. "Ääh, joo, no enpä oikeastaan syö, vaikka varmaan olis syytä...", myönnän, ja lupaan kiinnittää siihenkin asiaan huomiota. Taustalla ei ole edes mitään selkeää syytä, olenpahan vain vuosien mittaan ajautunut sellaiseen ruokarytmiin ja mielentilaan, että syöminen ei ole tärkeää, ei ainakaan yhtä tärkeää kuin mielenkiintoiseen kirjaan keskittyminen, "vielä yhden" kerroksen kutominen villapaitaan, yleinen laiskottelu (= ei juuri sillä hetkellä huvita laittaa ruokaa, ja jos sattuisi huvittamaankin, niin ei ole puhtaita astioita, tai jos on, niin ei silti viitsi, koska sitten ainakin joutuu ne astiat tiskaamaan jne.) tai vaikkapa töihin ehtiminen. Typeriä syitä, varsinkin ihmiseltä, joka pitää itseään kohtuullisen älykkäänä, mutta hyvin helposti näköjään siihenkin kuoppaan kompastuu, että kokee ns. henkisen ravinnon voittavan aina ne "tylsät" perustarpeet.