Tositoimiin

Koska kaikki (henkiset) pakoreitit on huolellisesti tukittu, löydän kuin löydänkin itseni seuraavana Cross Training -keskukselta. Jonkin verran tuskailua sekin kyllä on päivän kuluessa vaatinut, mutta olen kuitenkin samalla voinut tehdä pakokauhusta muutamia mielenkiintoisia havaintoja - ja siitähän ei suinkaan ole haittaa, sillä asioiden analysointi ja ns. teoreettisten näkökulmien hakeminen helpottaa oloani lähes aina. Paniikkini muistuttaa kovasti esiintymisjännitystä, josta myös ajoittain kärsin, ja tulen siihen tulokseen, että samasta lähteestä nämä olotilat kumpuavatkin: siitä, kuinka vaikeaa minulle on mennä ihmisten eteen, jos tiedossa on, että en kunnolla hallitse kyseessä olevaa asiaa enkä siis ehkä selviä tilanteesta "täydellisesti". Hämmästyttävää kyllä, työasioihin liittyvissä esiintymistilanteissa suorastaan nautin äänessä ja esillä olemisesta, mutta se selittyy helposti sillä, että oman alani asioissa jos missään koen todellakin olevani vahvoilla ja tietäväni täysin, mistä puhun.

Huolimatta siitä, että Nekalaan ajaessa henkinen tilani muistutti enemmänkin teloituskomppanian eteen siirtymistä kuin uuden, hauskan harrastuksen aloittamista, olen viime hetkillä päässyt taas pakokauhun aallonharjalta - jännittäminenhän etenee usein aaltoina - hieman rauhallisempaan olotilaan. Nyt ei sitä paitsi ole enää mitään tehtävissä, olen viikon mittaisen korttini saanut ja ottanut samalla ensiaskeleet aivan vieraaseen maailmaan. CTK:n sali kyllä näyttääkin ihan erilaiselta kuin mikään muu paikka, jossa olen ollut. Pitkässä tilassa on virtaviivaisissa linjoissa melko yksinkertaisia telineitä, ja niiden kontrastina värikkäät kahvakuulat - joita on paljon - näyttävät omissa telineissään jättikokoisilta karkeilta.

Minulla ei ole aavistustakaan mitä tuleman pitää, kun kiirehdin joukon jatkoksi. Valmentajana on Jouni, joka huomaa välittömästi uuden kasvon porukassa ja kysyy, olenko ollut tunneilla ennen. Kun en ole, hän selittää hieman tarkemmin, mitä treeneissä yleensä tehdään ja miten homma toimii. Olen sattumalta osunut Cross Training/Voima -treeniin. Kuuntelen ja nyökyttelen, ja rekisteröin ensimmäisen tärkeän huomion: entisen liikuntatunneilla takarivissä lymyilijän taktiikat saa heittää menemään, täällä se ei tule onnistumaan. Hyvä niin, alan olla jo valmista kauraa hyväksymään kaiken uuden niin tekemisen kuin ajatusmaailmankin osalta sitä mukaa kuin ne eteen tulevat.

Tällä ensimmäisellä kerrallani tunnin teemana on jalkakyykky. Ensin harjoitellaan tekniikkaa sellaisenaan (yllättävää, että pelkän kyykistymisenkin voi tehdä huomattavasti useammalla tavalla kuin yleensä tulee ajatelleeksi) ja sitten lisätään painoja mukaan. Puolessa välissä vaihdetaan tangosta kahvakuuliin, joita heilauttelemalla haetaan taas ensiksi tekniikkaa.

Toisin sanoen, roikotan painavaa kuulaa aluksi syvästi epäluuloisena. Koska saavuin tunnille aivan viime tingassa, en saanut mahdollisuutta mainita valmentajalle heti kärkeen tahdistimesta. Nyt se on kuitenkin tuotava esille, koska en ole varma, mitä niin suuren painon liikuttelu aiheuttaa olkapäässäni, ja lisäksi kuulan vetäminen liikkeestä lähelle rintaa kuulostaa huolestuttavalta - jos se kolahtaa tahdistimeen liian suurella voimalla, virtapiirit voivat ottaa osumaa, mikä ei ole laisinkaan hyvä juttu. Päädyn tekemään mitä voin, pääasiassa vasemmalla kädellä, ja seuraavaan vaiheeseen eli jalkakyykkyyn kuulien kanssa pystyn osallistumaan taas täysipainoisesti.

Loppurutistuksen jälkeen treeni onkin yhtäkkiä ohi. Olen pyörällä päästäni ja täysin epäuskoinen: minä todellakin tein sen! Enkä kuollut! Totuus tosin iskee pukuhuoneessa erittäin konkreettisella tavalla, kun jalat muuttuvat keitetyksi makaroniksi. Portaikossa joudun jo roikkumaan kaksin käsin kaiteesta (se ei muuten ole helppoa, jos samalla yrittää näyttää siltä, että kaikki on ihan cool), enkä ole laisinkaan varma, että selviän edes rakennuksesta ulos ja autoon ilman haavereita. Se on oikeasti pelottavaa, mutta toisaalta koko tilanne on niin absurdi, että huterasta olosta huolimatta lähinnä vain naurattaa. Kuka tulenpalava idiootti lähtee tekemään jotain tällaista nollakokemuksella ja tietämättä muutenkaan yhtään mistään mitään? Joo-o, minähän se! Ja miten tyypillistä tämä minulle onkaan! Vaikka pääasiassa pohdin, analysoin, mietin ja suunnittelen tekemisiäni ja elämääni etukäteen päivät pääksytysten, onnistun silti aina hankkiutumaan tämänkaltaisiin sekapäisiin kommelluksiin.

Siksi onkin loppupeleissä niin hauskaa olla juuri minä. Elämä ei käy ainakaan tylsäksi, kun onnistuu yllättämään itsensä tasaisin väliajoin jollakin täysin hullulla tempauksella!