Eräs keskustelu

"En mä kyllä nyt oikein tiedä, onko tuollainen sulle ihan sopiva laji", sanoo isä. "Eiköhän esimerkiksi ne pitkät kävelylenkit, joista oon puhunut, olisi olleet sulle ihan riittävää peruskuntoa ylläpitävää liikuntaa? Ja jos sä sitä lihaskuntoa haluat, niin kaupastahan saa niitä kevyitä käsipainoja, joilla voi ihan jo kotona tehdä vaikka mitä liikkeitä."

Hermo kiristyy heti, vaikka tiedän varsin hyvin, mistä päin tuulee. Isä parka, aina ja ikuisesti huolissaan tyttäriensä hyvinvoinnista ja pelkäämässä, että jotakin tapahtuu. Äiti puolestaan ei sano juuri mitään, ei ota kantaa puoleen tai toiseen, joten arvelen, että hieman huolestunut hänkin on. En jaksaisi ryhtyä juurta jaksain selvittämään, mistä kaikesta tässä oikeasti on kyse, varsinkaan, kun kaikki on itsellenikin vielä todella uutta ja vähän epäselvää.

Miksei minulle siis kelpaa pelkät kävelylenkit ja käsipainot? Muun muassa siksi, että niin sanottu peruskuntoni on aika alhaisella tasolla, ja minulle on juuri valkenemassa, että sille tasolle ei todellakaan ole pakko jäädä, vaan on aivan mahdollista ja jopa suotavaa parantaa ja kehittää itseään siitä eteenpäin. En myöskään ole millään tavalla ns. itseohjautuva, mitä liikuntaan tulee - minä tarvitsen jonkun viereeni sanomaan, mitä pitää tehdä, ei se muuten toimi, kun ei ole koskaan aikaisemminkaan toiminut. Ja mitä iloa on pitemmän päälle käydä pitkillä kävelylenkeillä yksin? Heilutella niitä käsipainoja kotona - yksin? Minä olen melkein aina kotona, ja vietän siis ihan tarpeeksi vapaa-aikaa yksinäni siellä. Huolimatta siitä, että suhtaudun ryhmäliikuntaan pelokkaasti ja vieraisiin ihmisiin varauksella, CTK:n treeneissä on se mielenkiintoinen pikku twist, että vaikka ollaan koolla porukassa, voimaharjoituksia kukin tekee kuitenkin "yksin", siis keskittyen vain siihen mitä itse tekee, eikä kenekään tekeminen siis häiritse tai muutenkaan liity naapurin suoritukseen millään tavalla.

Pureskelen ärtymystäni hetken aikaa, kunnes olen valmis keskustelemaan asiasta vähän sovinnollisemmin. Isä tosin ehättää ensin, hänkin on hoksannut, että asia taisi tulla sanotuksi turhan negatiivisesti. Ei hän sitä ihan sillä tavalla tarkoittanut, minkä kyllä minäkin tiedän. "On se kyllä kuitenkin tosi hienoa, että olet lähtenyt harrastamaan sitä liikuntaa." Minäkin saan sanotuksi sen, mitä aioin; että isän tai äidinkään ei tarvitse huolehtia. Minä, jos kuka, tunnen elimistöni reaktiot, sykkeen nousut ja laskut, tahdistimeni toiminnan ja kaiken muunkin asiaan liittyvän läpikotaisin. Kukaan muu ei samalla tavalla nahkoihini pääse, eikä kerta kaikkiaan voi tietää, mihin loppujen lopuksi kykenen, joten tässä asiassa sekä minun kuin muidenkin on luotettava juuri minun harkintakykyyni. "Ja sitä paitsi", huomautan, "mä osaan kyllä sanoa ääneen, jos jokin tuntuu tahdistimen tai muun suhteen olevan pielessä. Valmentajan kanssa oon käynyt nämä keskustelut jo heti alussa, joten hän tietää, mistä on kyse, ja aivan taatusti ottaa sen huomioon."

Isän kanssa käyty keskustelu on oikeastaan ainoa, jossa joudun selvästi puolustuskannalle. Lähes kaikki muu saamani palaute on kehuvaa ja kannustavaa. Muutama pieni soraääni kuuluu siinä, että jokunen henkilö varoittaa "liian suurella innolla" aloittamisesta, mutta vaikka kohteliaasti kuuntelen, mietin mielessäni, että sitä vaaraa ei todellakaan ole, ottaen huomioon, kuinka suuria henkisiä mittelöitä vaati edes se, että alkujaan sain itseni kammettua salille. Saatan kyllä innostua asioista kertaheitolla ja sen seurauksena keskittyä jonkin aikaa vain siihen yhteen asiaan - mutta innostuminen on kuitenkin kausittaista, ja uusia kiinnostuksen kohteita tulee rinnalle ennemmin tai myöhemmin. Olen luonteeltani aivan liian vakava ja varautunut "hurahtaakseni" mihinkään niin täydellisesti, että hukkaisin terveen järjen kokonaan. Tasapaino on se, mihin tässä tähdätään.