Kuukauden "tukiopetus" koutsin kera tulee täyteen. Maaliskuussa kirjoitin muistiin tärkeimmät tavoitteeni: haluan kohottaa kuntoani ja kehittää fyysistä suorituskykyäni sellaisilla tavoilla, jotka juuri minulle sopivat - ja ennen kaikkea haluan oppia pitämään siitä, mitä teen. Liikunnallista elämäntapaa tai yleensä yhtään mitään muutakaan toimintaansa on melko vaikea ylläpitää, jos kärjistetysti ilmaisten inhoaa tai kammoaa joka hetkeä.
Runsas kuukausi sitten, jossain varsin syvällä sisimmässäni, pieni ääni väitti, että noiden tavoitteiden saavuttamiseen tarvittaisiin ihme, mutta minä suljin korvani siltä ja otin ne ratkaisevat ensimmäiset askeleet. Oikean ratkaisun tein. Ei siihen edes ihmettä tarvittu, vain oikeanlaisia ihmisiä oikeassa paikassa, tekemässä oikeanlaisia asioita - ja taustalla käyttövoimana oma, tarpeeksi vahva halu tehdä ja onnistua. Onnistuminen tosin vaatii joskus sellaisia keinoja, joita itse ei tule ajatelleeksikaan. En olisi ikipäivänä osannut omin neuvoin hakeutua CTK:n kaltaiseen paikkaan, saati että olisin aloittanut nimenomaan voimaharjoittelulla. Se tuntuu sopivan minulle kuitenkin loistavasti, myös siksi, että on aina yhtä herkullista leikitellä vastakohdilla ja kääntää stereotypioita päälaelleen. Ihmisten hyväntahtoinen hämmästyttäminen on hauskaa, ja kommentit kuten: "tommonen pikkulikka, ja isoja painoja nostelet, voi hyvänen aika" (lausujana eräs vanhempi rouva töissä; hän saa ylimääräiset kymmenen pistettä sanan 'pikkulikka' käytöstä ;D) ovat musiikkia korvilleni.
Mutta mihin etenisin tästä?
Tie on kyllä oikeastaan viitoitettu vähintään muutamaksi kuukaudeksi eteenpäin, enkä usko ongelmia syntyvän siitäkään, että pitäisi jo osata edetä itsekseen. Tai no, "itsekseen" on aika laaja käsite: CTK:n porukassa ei taatusti tuuliajolle joudu, ja henkisiä tukijoukkoja löytyy myös ystävistä. Mielessäni on jo hieman jopa listaa asioista ja treeneistä, joita sisäinen kunniantuntoni vaatii minua kokeilemaan - tai jos se ei ole kunniantunto, niin sitten se on ihan vain itsepäisyyttä, hyvä ominaisuus toki sekin, kohtuudella käytettynä ;). Mutta kun nyt kerran olen lähtenyt omia henkisiä raja-aitojani kaatelemaan, on syytä mennä samalla asenteella eteenpäin niin kauan kuin tietä riittää ja karistella epäröinti kantapäiltä lopullisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti