Lähtökohtia

Elokuisen sairasloman aikana alkanut migreenikohtausten määrän selittämätön kasvu alkoi tuntua siltä viimeiseltä korrelta, joka katkaisee tämän kamelin selän. Mitään ratkaisua tai parannuskeinoa ongelmaan ei tuntunut olevan näköpiirissä. Oman sysäyksensä elämäntapojen muutokseen antoi ehkä jo kyseisen sairasloman melko yllättäen aiheuttanut tahdistimen vaihto ja uuden johdon asennus, josta toipuminen ei ollutkaan niin mutkaton prosessi kuin oletettiin. Aloin epäillä ensimmäistä kertaa, etten olekaan niin nuori ja "kuolematon" kuin joskus ennen. Viettäessäni eräänä päivänä yhdeksän tuntia TAYS:ssa odottamassa, että pääsen kiireellisenä tapauksena kaikkiin tarpeellisiin kokeisiin keuhkoveritulpan ja muiden komplikaatioiden poissulkemiseksi (säikähdyksellä selvittiin, onneksi), ymmärsin vasta huolestua siitä, että mitä enemmän ikää tulee, sitä pitemmän ajan elimistö kenties vaatii jopa rutiinitoimenpiteestä toipumiseen.

Joulun aikaan taisin ensimmäisen kerran pohtia ääneen ja vakavissani turvautumista personal traineriin. Ajatus tuntui toisaalta äärettömän vieraalta elämänpiiriini ja totuttuihin tapoihini nähden, toisaalta se oli radikaaliudessaan houkutteleva. Tavanomaiset keinot, läheisten kehoitukset, kannustukset ja hyväätarkoittavat neuvot eivät olleet toimineet, ja hoitavan tahon mantra "eihän se tahdistin ole este, kyllä sinä voit tehdä ihan mitä haluat" ei auttanut senkään vertaa. Oh really? Kyllähän se raja jossakin kohtaa tulee vastaan, viimeistään silloin, kun päästään 170 krt/min sykkeeseen, joka sattumoisin on tahdistimeen ohjelmoitu yläraja.

Ongelman ytimenä oli se, että kukaan muu kuin minä ei voi tietää, miltä tuntuu elää ja toimia juuri tämän kehon ja tahdistimen kanssa - enkä minä voi tietää, miltä tuntuu elää ja toimia täysin terveenä, ilman tahdistinta. Jos on lapsesta lähtien oppinut tarkkailemaan tiettyjä merkkejä siitä, milloin on syytä lopettaa se, mitä on tekemässä, se istuu selkäytimessä uskomattoman sitkeästi. Ilman vertailukohtaa - tai edes mitattua faktaa paperilla - en voi myöskään tietää, milloin ongelmat johtuvat ihan normaalista elimistön toiminnasta ja milloin kyseessä on kenties saavutettu suorituskyvyn lakipiste.

Kyllähän minä sen sitten jo aavistin: tarvitsen sellaista apua, jota en ole tähän mennessä kokeillut. Ratkaisun tekeminen vaati kyllä kypsyttelyä ja useita avartavia keskusteluja eri ihmisten kanssa. Palasin lukemattomia kertoja kysymään itseltäni (ja muilta), mitä se sisältää ja mitä se minusta kertoo ihmisenä, jos lähden tähän projektiin? Onko se elitististä, tai huomionhakuista, jos palkkaan personal trainerin? Onko se laiskuutta, onko se säälittävää tai onko se pelkkää itsekurin puutetta, ettei aikuinen ihminen pysty omin voimin tekemään päätöksiä elämäntavoistaan ja pysymään niissä, vaan maksaa siitä, että joku toinen asettaa ne raamit?

Mutta kun tarpeeksi monta kertaa kysyin, osasin vihdoin vastata kysymyksiin ihan itsekin. Ei, se ei ole merkki "statuksensa" kohottamisesta (naurettava ajatuskin, kunnallishallinnon virkamies vaatimattomalla palkallaan ei pysty kovin pitkään vetämään rich and famous -roolia vaikka kuinka yrittäisi :D). Ei se ole laiskuutta eikä itsekurin puutetta, jos taustalla on selkeitä psykologisia ja terveydellisiä syitä, vuosien mittaan mieleen kertyneitä oman identiteetin ja kehonkuvan osasia. Eikä se missään tapauksessa ole säälittävää, että tietää ja pystyy sen myös myöntämään, milloin omat keinot eivät enää riitä - ja mikä tärkeintä, lähtee hakemaan tilanteeseen ratkaisuja senkin uhalla, että joutuu laittamaan itsensä likoon ja elämäntapansa puntariin.