Äidin haukansilmät näkevät aina kaikki muutokset, jopa kilon tai kahden heitot, joten sinänsä ei yllätä, että kun käyn vanhempieni luona parin viikon tauon jälkeen, ehdin hädin tuskin ovesta sisään, kun saan arvion, että olen kaventunut. No, äidit ovat kyllä yleensä tarkempia näissä asioissa kuin muut, joten vasta kun alan muiltakin ihmisiltä kuulla samoja arvioita, ryhdyn pohtimaan ulkonäön kohentumista omalta kannaltani.
Kuvittelin alkujaan, että kehon muotoutuminen parempaan kuosiin irrottaisi enemmän mielihyvää, mutta huomaan olevani asian suhteen suorastaan välinpitämätön. On toki mukavaa, että tekeminen jossakin myös näkyy, mutta se ei tunnu asialta, johon kannattaisi sen enempää kiinnittää huomiota, sillä sehän on oikeastaan vain muun hyvän sivutuote. Ne erot, jotka itse huomaan, ovat sitä paitsi hyvin pieniä; housujen vyötäröllä alkaa olla vähän väljää ja lihasten rajat alkavat erottua paikoitellen paremmin, siinä kaikki. Ei sellaisen takia oikein jaksa vaivautua edes yhtä hurraata huutamaan :).
Toisaalta, kokoni ei koskaan ole ollut minulle ongelma, jos sitä ei oteta lukuun, että maailma noin yleensä on suunniteltu tietynmittaisille ihmisille, ja minulta puuttuu ko. standardimitasta muutama kriittinen sentti. Mutta senkin olen yleensä tyynesti kuitannut sillä, että maailmassa on virhe - minä olen juuri sopivan mittainen ;). En tiedä, mitä pitäisi kiittää - hyviä geenejä vai pelkkää helkkarin hyvää tuuria? - kun koen pääsääntöisesti olevani ihan ok kaikin puolin. "Muutamasta liikakilosta" olisi jokanaisen kai sosiaalisesti hyväksyttävää tuskailla silloin tällöin, tai edes joskus tulisi sankarillisesti kieltäytyä pullasta/suklaasta/lämpimästä ruuasta/you name it vedoten joko laihdutuskuuriin tai siihen, että aina tulee syötyä liikaa ja päivän/viikon/kuukauden kiintiö on jo täynnä. Minä en vain ole koskaan oikein hanskannut näitä repliikkejä, en, vaikken suinkaan ole rakenteeltani hento keijukainenkaan, vaan ihan normaalipainoinen ja ns. hyvärunkoinen neiti-ihminen.
Se, mikä ihmistä eniten kaunistaa, on hymy, siinä olen petrannut, ja siitä olen oikeasti iloinen. Olen hitaasti lämpenevää lajia, erityisesti mitä tulee uusiin ihmisiin ja ympäristöihin, mutta kun olen käynyt CTK:lla tasaiseen tahtiin, alan jo tunnistaa ihmisiä, rentoutua ja kotiutua paikkaan muutenkin. Verrattuna ensimmäisen treenin vakavailmeiseen naiseen ero on melkoinen, ja se ansaitsee hyvinkin tulla merkityksi aikakirjoihin suurena edistysaskeleena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti