Saan vihdoinkin korkattua reippaasti myös pyöräilykauden. Tämä on taas niitä kertoja, kun olen erityisen ylpeä itsestäni: pidän sateen ripottelusta huolimatta sitkeästi kiinni alkuperäisestä suunnitelmasta enkä hyppääkään auton rattiin, vaikka se olisi niin paljon helpompaa. Olen itseasiassa pitänyt taukoa pyöräilystä noin puolitoista vuotta, sillä muuttoni jälkeen en ole pyörään koskenutkaan, enkä pahemmin kyllä sitä edeltävänä talvena/syksynä/kesänäkään. Mutta hyvin kulkee vanha pyörä, joka onkin oikein hyvää vuosikertaa pääasialliseen tarkoitukseensa eli kulkuvälineeksi paikasta A paikkaan B. Kolmivaihteinen Titania Terässiipi vm. 1990, hieman rähjäinen - runko, pultit ja jopa pinnat ruosteläiskillä - mutta se ei haittaa, niin kauan kuin eteenpäin pääsee. Lisäetuna (niin uskoisin) on se, että nykyisessä kunnossaan pyöräni ei ehkä kelpaa edes varkaille :D.
Matka CTK:lle on juuri sopivan pituinen alkulämmittelyksi, ja reitti kulkee pääasiassa kävelyteillä. Ainoaksi haittapuoleksi on mainittava se, että alkukulkutunneleista ja muutamista erityisen reheväkasvuisista mutkista tulee mieleeni epämiellyttäviä takaumia opiskeluajalta; reitti muistuttaa paljon Turun Ylioppilaskylän tienoilla viihtyneiden itsensäpaljastajien lempiväijymispaikkoja :P. Mutta jos se alkaa minua liiaksi häiritsemään, aina on vaihtoehtona siirtyä hieman pidemmälle reitille, joka kulkee kuitenkin ihmisten silmien alla vilkasliikenteisillä kaduilla. Tai sitten voin ryhtyä asettamaan oikein tavoitteitakin kunnonkohotukselle, päämääränä se, että jaksan polkea puskaraiskaajilta pakoon...
Treeneissä on vatsalihaksia, mutta - jee ja jipii! - myös "temppukouluosuus", eli ex tempore käsilläseisontaharjoituksia. Totean taas kerran, kuinka hieno fiilis siitä syntyy, kun aikuiset ihmiset innostuvat "leikkimään" :)! Juuri tällainen tekeminen irrottaa porukasta aina eniten spontaaneja ilonhuudahduksia, taputuksia ja riemuitsemista. Itse olen tottakai taas ihan liekeissä, kun jo hyväksi havaittu strategia eli "älä ajattele, vaan tee" toimii, ja hop, maailma onkin hieman erinäköinen ylösalaisin :).
Loppurutistuksen naruhyppelyäkään en ole pahemmin harrastanut sitten lapsuuden - paitsi että en itseasiassa silloinkaan, kun syke ei riittänyt - mutta ei sekään sentään aivan huonosti suju. Jonkinlainen hyppynaru minulla on kotonakin, joten alan jo puolivakavissani harkita hyppyharjoituksia kotitalon pihalla; saattaisin ehkä pituuteni puolesta mennä täydestä, ja kun ulkoiluvaatteenikin ovat pääasiassa lastenosastolta, ikkunoista kurkistelevat naapurit eivät ehkä hoksaisi ikääni ihan heti?
Paluumatkalla, viimeisellä kilometrillä, alkavat reidet mennä jo kunnolla maitohapoille, kun en ole polkemiseen tottunut, mutta selviän sentään kunnialla kotiin. Hyvä niin - tällä puristuksella tuntuu endorfiinejakin irtoavan pitkästä aikaa ihan reilusti, mieli on keventynyt ja on ihan pakko kehua itseään vielä vähän lisää. Kyllä, reipas ja ihana. Niin olen. Ainakin omasta mielestäni, ja muiden mielipiteillähän ei niin suurta väliä olekaan ;)!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti