Jos jotkut päivät voisi elää uudestaan - ja paremmalla onnella - tämä päivä kuuluisi uusittavien sarjaan.
Olen seuraillut tahdistimen alueen tilannetta puolihuolimattomasti jonkin aikaa, kun on alkanut tuntua siltä, että siellä kiristää jokin aiempaa enemmän. Oikeastaan näyttää siltä, että koko laite on noussut lähemmäs pintaa, ainakin se näkyy "sivuprofiilissa" aivan selvästi - mutta en tietenkään kuolemaksenikaan muista, onko siinä sittenkään merkittävää eroa aiempaan. Teoriassa se kai voi olla mahdollistakin, jos ja kun rintalihas kehkeytyy siinä missä muutkin lihakset, ja "kohottaa" tahdistinta ylöspäin.
Mutta kun en oikein varmuutta asiasta saa, se ei jaksa niin kovin huolestuttaa, paitsi sitten, kun jo aamulla epäilen, jokin siellä tuntuu, eikä minulla ole aavistustakaan miksi - treeneissä en ole ollut pariin päivään ja vielä pitempi aika on siitä, kun rasitus on osunut suoraan rintalihakseen.
Ongelmanratkaisukykyni tuntuu jääneen jumiin, kun yritän päivän velvollisuuksien lomassa kartoittaa toimintamahdollisuuksia. Ihan aluksi olisi kiva tietää edes se, kuvittelenko vain - tuntemukset ovat olemassa, mutta ne eivät ylitä kipurajaa millään tavalla, ovatpahan vain aavistuksenomaisia epämukavuuden tunteita. Päänsisäinen ajatuksenkulku eteneekin suunnilleen näin:
Voikohan se rintalihas aiheuttaa jotain tällaista?
- Ei aavistustakaan. Ja minulla on valitettavan hyvä mielikuvitus, joten saatan vain sekoilla ja olla luulotautinen paremman tekemisen puutteessa.
No, pitäisikö silti soittaa vaikka Sydänkeskukseen ja kysyä?
- Ehkä...mutta spekulaatiot eivät ole koskaan hoitohenkilökunnan kanssa keskustellessa kovin vakuuttavia. Toiset lähtevät puhelimessa helposti mukaan kaikkein villeimpiinkin skenaarioihini ja toiset tyrmäävät ne kuuntelematta. Sitä paitsi joutuisin tekemään selkoa siitä, mitä olen puuhaillut viime aikoina.
Sehän nyt olisi ihan järkevääkin selvittää taustoja?
- Kyllä, paitsi siinä tapauksessa, että saan vakiovastauksen: ei sen pitäisi vaikuttaa, mutta tule nyt kuitenkin käymään - ja tsekkauskäyntiin kuluu taas puoli päivää työaikaa eikä mitään sitten kuitenkaan löydy tai ole tehtävissä.
Niin, tai sitten sanovat, että älä tee, jos se aiheuttaa oireita?
- Jep, ja sitähän ohjetta minä en juuri nyt halua edes kuulla, kun kerrankin teen jotain, joka on hauskaa!
Jos olisikin mahdollisuus laittaa harkintaan, että tahdistin asennetaan uudestaan ja se saadaan parempaan paikkaan?
- Tai sitten ei saada, ja olen taas sairaslomalla turhan tähden viikkokaupalla.
Ainahan se voidaan siirtää vasemmalle puolelle.
- No ei kiitos, sitten on vasenkin olkapää ja laskimot pilalla.
Rintalihaksen allekin se voidaan erikoistapauksissa asentaa, kuulemma.
- Ei hitto, vielä kamalamman kuuloista, ja kaikki tällaisen älyttömän pikku ongelman takia. En ala.
Loppujen lopuksi en soita minnekään, koska en halua ainakaan vielä tänään tietää, jos minusta ei tähän(kään) ole. Mutta kun se pelko tai ajatus on mieleeni päässyt, se toimii käsijarrun tavoin, ja olen oikeastaan tämän päivän osalta luovuttanut jo ennenkuin pääsen edes treeneihin asti. Se toki näkyy ja tuntuu tekemisessäkin, jolloin minulla on vielä vähemmän syitä olla itseeni tyytyväinen. Miksen tee miettimättä, miksen paina täysillä, ainakin kunnes on jokin todellinen syy lopettaa, miksei minusta ole edes siihen, että ns. kaatuisin komeasti saappaat jalassa?
Johtopäätös: Joskus on aivan helvetin vaikeaa olla edes jotakuinkin järkevä. Ja tänään ei ainakaan mennyt ihan putkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti