Syke nousuun miksaillen

Olen kannustanut ja suostutellut itseäni tämän päivän cross training mix -tunnille jo edellisestä illasta lähtien. Ei sillä, että enää epäilisin tekeväni mitään viime hetken täyskäännöksiä, suunnitelma on tehty ja siinä pysyn - mutta uuden ja oletettavasti rasittavamman treenin kokeileminen jännittää taas aivan eri tavalla kuin "totuttu" treeni. Pakko kyllä myöntää, että rutiinista ja tottumisesta huolimatta ennen jokaisia treenejä on jonkinlainen lievä jännitys päällä, mutta luulen sen johtuvan yksinkertaisesti siitä, että joka kerta edessä on kuitenkin jonkinlaisia haasteita. Sen tietäessäni keho ja mieli alkaa valmistautua hyvissä ajoin - ja kyseessä on kuitenkin mielestäni ihan myönteinen jännitys, sillä tavallaan siitä voi olla jopa hyötyä, kun samalla kerään elimistööni valmiiksi adrenaliinia.

Onnistun kyllä vetämään sisäisen "pep talkini" jo reilusti yli, kun muistuttelen itseäni siitä, mikä olikaan se äärimmäinen tavoite ja päämäärä terveellisemmän ja liikkuvan elämäntavan ylläpitämisessä; en halua kuolla ennen aikaani leikkauspöydälle tai komplikaatioihin. Perusteellinen kun olen (ikävä kyllä), virkistän muistiani vielä lukemalla Suomen kardiologisen seuran julkaisusta artikkelin tahdistinjohtojen poistamisesta (halukkaat googlettakoon "Milloin ja miten tahdistinjohtojen ekstraktio; lääketieteellisistä faktoista [lue: verta ja suolenpätkiä] huonovointisiksi tulevat älkööt vaivautuko, artikkelissa on myös kuvia). Sen tiedän olevan edessäni ennemmin tai myöhemmin, ja kyseinen operaatio ei valitettavasti ole mikään läpihuutojuttu, kuten esim. tavallinen tahdistimen vaihto nykypäivänä yleensä on.

En tiedä sitäkään, onko ajatus siitä, että hyvä fyysinen kunto voi pelastaa, jos käy oikein pahasti, pelkkää toiveajattelua. Mutta jos minulla ei olisi sitä toivoa, tai luottamusta siihen, että omaa kohtaloaan voi sentään jollakin tavalla ohjailla, elämästä tulisi ihan oikeasti todella pelottavaa.

No, kun olen sopivasti "tsempannut" itseäni säikyttelemällä, pieni treenijännitys ei tunnu missään - strategia sekin ;). Adrenaliiniakin on tullut pumpatuksi kehoon jonkin verran, sen verran sydänalassa se hallittu kuolemankauhu puristaa, joten sykekin taitaa olla jo valmiiksi nousujohteinen. Päivän treeni sisältää rinnallevetoa/työntöä, boksihyppyjä ja yleisliikkeitä, ja ainakin minulle siinä on todella tiukasti tekemistä.

Mutta toisteltuani pitkin päivää (ennen kuin suistuin raiteilta säikyttelylinjalle...) itselleni sitä, että ei ole mitään väliä, vaikka kykenisin tekemään vain yhden kierroksen siinä missä muut tekevät kolme, saan kerrankin pidettyä huonommuuden möröt aisoissa. Siinä on siis heti yksi saavutus, josta lienee syytä olla ylpeä. Valmentajan eli Jennin neuvojen avulla - joista olen hänelle todella kiitollinen :D - saan helpotettua tekemiseni juuri sopivalle tasolle, ja saan tehtyä treenin loppuun asti. Se on tärkeää, koska päällimmäiseksi jää siis kaikesta huolimatta mieluisa loppuun viemisen tunne.

Hengästyminen iskee tietenkin heti, mutta tähänkin olen (henkisesti) valmistautunut ja pyrin pitämään mielessä jo monta kertaa aiemminkin valmentajilta saamani ohjeen hengityksen hallitusta tasaamisesta. Vastaavasti siinä vaiheessa, kun pulssi tuntuu sykkivän ohimoilla asti, kykenen ohittamaan myös sen tunteen pysähtymättä. Joonas-koutsi lupasi minulle aivan alussa, etten voi pyörtyä enkä muutenkaan saada itselleni vahinkoa aikaan, vaikka olisi kuinka tukala olo, ja siihen lupaukseen luottaen olen sitkeästi yrittänyt opetella nousemaan vaistomaisten reaktioideni yläpuolelle.

Se voi kuulostaa pieneltä asialta, mutta minulle jopa se on suuri harppaus eteenpäin: olen tietoisesti selättänyt "vanhentuneen" tapani suhtautua fyysiseen rasitukseen. En silti moiti entistä minääni "väärästä" toimintatavasta, sillä aikoinaan se oli ainoa vaihtoehto; kun olin lapsi, ennen fysiologisten tahdistinten olemassaoloa, tahdistimiin pystyttiin ohjelmoimaan vain yksi, tasainen syke. Kohdallani se tarkoitti kouluikäisenä 80krt/min. Sillä sykkeellä ei paljon urheiltu, ja jos fyysisessä rasituksessa tuli huono olo tai tuntui mahdottomalta jatkaa, se tunne oli aivan sataprosenttisesti aito - minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia "parempaan". Niillä eväillä kasvoin aikuiseksi, joten on syytäkin kohdella ajatuksen tasolla lempeästi sitä entistä mini-runotyttöä; olin sentään aika sitkeä lapsi, taistelijaluonne kaikesta huolimatta - ja olen toivoakseni edelleen, vaikkei se ehkä aina päälle päin näy.

Treenin jälkeen rintaa puristaa, mutta se menee ohi. Ruokakaupassa kuljeskellessa on muutaman kerran hieman liiankin "keveä" olo; päässä siis heittää, mutta vain vähän, ja kun vedän syvään henkeä, rinnassa vasemmalla puolella pistää hiukan. Kotiin päästyäni sekin on hellittänyt. Muistaakseni näitä kaikkia oireita oli myös leikkauksen jälkeen, kun sydän oli vasta toipumassa uuden johdon ruuvaamisesta, joten en huolestu; sydän on tehnyt töitä, ja tulee vastakin tekemään, ja sehän on koko homman tarkoitus.