Henkistä vuoristorataa, ja melko vauhdikasta sellaista on tämä muutosprojekti ollut, eikä loppua näy. Ja aina, kun saan nenän taas pinnalle, alkaa uusi pohdintakierros. No, en olisi minä, jos en kyseenalaistaisi (ja ahdistuisi, näköjään) tasaisin väliajoin. Tiesin, ja olin valmistautunut siihen, että päästäkseni alkuun minun on keskityttävä kunnolla vain tähän yhteen asiaan, ja muut projektit saavat odottaa. Niin kiire ei voi "valmiissa maailmassa" olla, ettei kuukautta voisi satsata asiaan, josta saattaa olla iloa ja hyötyä vuosiksi eteenpäin. Innostuminen, vahvistuminen ja itseensä uskominen ovat upeita fiiliksiä, mutta jossain vaiheessa ne muut velvollisuudet ja arkirutiinit alkavat naputtaa takaraivossa. Olisi keskityttävä taas muihinkin asioihin ja asettaa treenaaminen ns. omalle paikalleen viikko-ohjelmaan.
Ajallisesti tämä "uusi elämäntapa" ei toki vie paljonkaan aikaa. Olen alusta lähtien mieltynyt CTK:n treeneihin myös siksi, että Nekalaan voi ajaa suoraan töistä, tehdä sen puolen tunnin treenin ja mennä sitten tyytyväisenä kotiin tekemään muita kivoja juttuja ja rentoutumaan, kun valveillaoloaikaakin on vielä jäljellä vaikka kuinka paljon. Elämäähän kun oikeasti on treenisalin ulkopuolellakin, ja vieläpä erittäin tärkeää sellaista.
Ajatukseni vain tuntuvat kiertelevän treenaamisen ympärillä jatkuvasti. Olen saanut itseni kiinni myös miettimästä, pitäisikö käydä useammin ja tehdä enemmän? Äkkiseltään tällainen täydellinen mielenmuutos suhtautumisessa liikuntaan vaikuttaa todella hienolta, mutta minut se saa hieman levottomaksi. Suhtaudun kaikenlaisiin riippuvuuksiin, "hurmokseen" ja yhteen asiaan takertumiseen hyvin skeptisesti, olivat ne asiat itsessään kuinka hyviä tahansa, ja kun huomaan tarrautuvani johonkin asiaan epätavallisen voimakkaasti, siitä syntyy aina epäilys: mitä minä oikeasti toiminnallani haen ja mitä odotuksia yritän täyttää?
Tässä tapauksessa vastausta ei tarvitse kauan edes haeskella, tiedän sen kyllä. Ihminen on laumaeläin ja pyrkii kuulumaan porukkaan, tekemään asiat kuten "kaikki muutkin" ja sopeutumaan. Joten toki minäkin haen jatkuvasti referenssejä, kokemuksia, ohjeistusta, neuvoja ja samaistumisen tunnetta sieltä mistä niitä löytyy, ja kovin kauashan ei tarvitse mennä: internet on täynnä foorumeita, keskustelupalstoja, blogeja, ammattilaisten näkemyksiä. Aika paljon signaaleja saa myös vain katselemalla ympärilleen tai juttelemalla tuttavien kanssa.
Se kuva, mikä näistä lähteistä koostuu, peilaa edelleen turhan paljon sitä ajatusmaailmaa, josta pyrin kaikin voimin eroon: että liikkuminen on suorittamista, ja että sitä tekee "väärin", jos asenne ei ole koko ajan "kaikki tai ei mitään". En koskaan pitänyt koululiikunnasta tai mistään muustakaan liikunnasta siksi, että se sisälsi niin paljon kilpailuasetelmia tai vähintäänkin mitattavissa ja vertailtavissa olevia suorituksia, ja minähän olin aina sekä kilpailuissa että vertailuissa se huonoin. Jokainen tähän mennessä elämäntaparemontin puitteissa tapahtunut hermostumiseni/pettymiseni on johdettavissa siihen, että olen kokenut epäonnistuneeni suorituksissani, tavalla tai toisella.
Koutsikuukauden aikana pohdin tätä kovasti, ja luulin jo saavuttaneeni tukevan, pitävän periaatteen, mutta selvästi ote siitä lipsuu vielä. Kantavana ajatuksena on kuitenkin se ahaa -elämys, että liikkuminen ei vain voi, vaan sen ehdottomasti pitäisi olla ensisijaisesti hauskaa. Veren maku suussa, pakottamalla tekeminen ei sitä ole. Vaatimalla itseltään jatkuvasti äärirajoille vetäviä suorituksia tekee itsensä vain epätoivoiseksi. Kehittymisen varaa on aina, ja tekeminen itselle sopivalla, kehittävällä tasolla tekee hommasta oikeasti kannustavaa ja kivaa. Mutta jos asettaa itselleen liian kovia vaatimuksia edistymisen suhteen, ei koskaan salli itselleen niitä rehellisiä onnistumisen kokemuksia.
Siitä syystä mietin pitkään jopa sitä, ryhdynkö ollenkaan seuraamaan kehittymistäni painojen, toistojen ja vastaavien mittareiden muistiin merkitsemisen avulla. En halua päätyä tilanteeseen, jossa onnistumisesta tulee epäonnistuminen; että jos nostankin viisi kiloa enemmän kuin edellisellä kerralla, se ei kelpaa, koska olisi pitänyt jaksaa jo kymmenen kiloa enemmän.
No, päätin silti ryhtyä ottamaan lukuja muistiin, mutta en tehdäkseni niistä itselleni pakollista treeniohjelmaa, vaan saadakseni edes jonkinlaista kirjallista todistusta sopivasta, ilahduttavasta ja kannustavasta edistymisestä, sillä en edelleenkään oikein tunnista tai tajua, vaikka kehitystä oikeasti olisi tapahtunut. Se kun ei tunnu olossa mielestäni mitenkään: jokaisen treenin lopullahan tilanne on aina "sama" eli väsynyt ellei peräti aivan puhki :). Jostain syystä unohtuu täysin se, että joitakin viikkoja aikaisemmin oli yhtä väsynyt ellei väsyneempi, vaikka todellisuudessa teki paljon vähemmän, kevyemmillä painoilla tms.
En ole varma, voiko minusta näillä eväillä ja fyysisillä rajoitteilla tulla "teräsnainen", mutten ole varma oikeastaan siitäkään, kuinka intohimoisesti sitä edes haluaisin. Liikkuminen ja tasaisesti, asia kerrallaan itsensä voittaminen uutta kokeillessa rikastuttaa elämää ja tekee iloiseksi, joten siitä haluan toki pitää kiinni. Pidän kuitenkin itsestäni paljon jo niissä rooleissa, joita olen itselleni jakanut - olen yhä se sama runotyttö, nörtti ja virkanainen kuin aina ennenkin, enkä halua muuttua kokonaan.
Mutta jos en aivan täysin teräksiseksi muuttuisikaan, kovaa metallia löytyy sentään jo omasta takaa, melkein parempaa kuin teräs, koska "sydämenihän" on iskunkestävä ja kevyt, sen kuoret kun ovat titaania :). Sen symboliikka lohduttaa, vahvistaa ja kannustaa elämään sitä myös "todeksi": olemaan, kuten sanonta kuluu, sydämeltäni vahva, kuormittamatta sitä kuitenkaan liiallisilla huolilla ja vaatimuksilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti