Primitiivireaktioitaan on aina yhtä mielenkiintoista analysoida. Edellispäivän riehaantuminenhan ei tietenkään johdu yhdestä treenistä, vaan lähinnä siitä pettymyksestä ja säikähdyksestä, että joutuisin taas kerran toteamaan taistelevani tuulimyllyjä vastaan. Tämä "valuvikojeni" yhdistelmä on kyllä jo muutenkin paljastunut niin älyttömäksi kuin vain voi olla; se, mikä sopisi migreenin hoitokeinoksi, ei sitten taas johtumishäiriön takia kelpaa. Mutta niillä korteilla pelataan, jotka on käteen saatu, sitähän elämä muutenkin on.
Ensitöikseni otan lusikan taas kauniiseen käteen ja soitan heti aamukahdeksalta Sydänkeskukseen. Pieni rupattelutuokio hoitajan kanssa on oikeastaan yhtä tyhjän kanssa, koska hän ei varsinaisesti sano mitään, mitä en jo tietäisi tai olisi arvannut, mutta treenaamisen lopettamista hän ei sentään ehdota. Hieman kekseliäisyyttä kyllä voi jatkossa vaatia se, miten voin tehdä harjoituksia ilman, että tahdistinta ympäröivät kudokset ärtyvät, ja nyt kun ne ilmeisesti ovat jo ottaneet itseensä kaikesta varomisesta huolimatta, täytyy kai antaa hetken aikaa olla kokonaan.
Ihan vielä ei silti jaksa naurattaa tuo käämien palaminen, mutta ehkä jo huomenna. Umpikujaan joutumisen tunne on oikeasti todella kurja, ja kun se, mitä vastaan tappelee, on oma keho, voittajaa ei olekaan. Niitäkin hetkiä on ollut, kun turhautuneena ja raivoissani repisin ilomielin vaikka itseni kappaleiksi, jos sillä konstilla saisin jostakin uuden ja paremman. Mutta joka kerta olen kyllä pelkkiä ajatuksiakin sittemmin katunut - olosuhteisiin nähden tämän kehoni on palvellut minua oikein hyvin, joten pitäisi ehkä päin vastoin olla kiltimpi itselleen. Ja tahdistin, se riesa ja murheenkryyni - en olisi hengissä ilman sitä, joten voinko oikeastaan kauheasti edes valittaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti