Ylpeys käy lankeemuksen edellä

No niin, vihdoin saan senkin aikaiseksi: ihan oikean vaurion. Toisaalta on hämmästyttävää, että olen päässyt näinkin pitkälle venäyttämättä, nitkauttamatta tai muutenkaan vahingoittamatta itseäni sen kummemmin. Ja vaikkei vahinko tule kello kaulassa, jonkinlainen aavistus minulla on ollut, että jotain saattaa käydä - juuri edellisenä iltana pääsin miettimästä sitä, että keskittymiseni on ollut aika hajalla koko viikon, ja että se näkyy kyllä treeneissäkin hermoiluna ja hutilointina.

Venäytin/reväytin/jotakin siis nivuseni tänään. Ja ihan oma syy. Minä tiesin kyykänneeni jo päivän maksimipainoni (henkilökohtainen ennätys jo sekin, sitä paitsi), ja sanoin sen vieläpä ääneenkin - mutta silti piti lähteä kokeilemaan muiden imussa suuremmilla painoilla, ja niiden alle sitten lysähdin. Vähän vielä voimistelun yrittelyä siihen päälle, ja siihen taisi jäädä treenaus ainakin tämän viikon osalta.

Aika lailla harmittaa, ja hetki hetkeltä enemmän, kun alkaa painaa päälle se ajatus, että olen kyllä idiootti, kun en uskonut omaa alkuperäistä arviotani siitä, milloin riittää. Mutta en toisaalta ole kovin huolissani - vielä. Kyseessä on sentään ihan rehellinen urheiluvamma, joita taatusti jokaisen kohdalle osuu, ja vaikka se nyt onkin todella kipeä, yksi nukuttu yö ja muutama päivä lepoa voivat jo korjata asian. Itse tapahtumahetkellä ei tuntunut muuta kuin jonkinlainen pienen pieni "periksiantaminen", kivuliaaksi se muuttui vasta loppuverryttelyssä. Ei siis vaikuta siltä, että venähdys (tai mikä onkaan) olisi kovin paha, ainakin kipeä kohta on aika pienellä alueella.

Olen ollut reipas tyttö ja jaksanut käydä treeneissä säännöllisesti, saanut jopa tuloksiakin näkymään. Nyt nähdään, osaanko olla yhtä sinnikkäästi aloillani. Suurin "vaurio" saattaa silti olla henkisellä puolella - jostain syystä tällaiset tapaukset alkavat lähinnä hävettää itseä, kun ei ole millään tavalla mieltäylentävää hankkia huomiota osakseen ihan vain omalla tyhmyydellä.