Ylösalaisin maailma näyttää aina piirun verran paremmalta

Kun herään sunnuntaiaamuna siihen, että päänsisäisessä jukeboksissani soi Hector, tarkemmin sanottuna hänen kappaleensa "Ei tänään", mielessä käy, että alitajuntani kenties haluaa kertoa minulle jotakin. On totta, että mielialani on viime aikoina muistuttanut kovasti sitä, mistä laulussa kerrotaan.

Toisaalta alitajuntani on hieman myöhässä. Toisin kuin laulussa väitetään, juuri tänään aion tehdä edes jotakin ja pyrkiä tästä epämääräisestä uupumuksesta ja zombitunnelmasta eroon. En osaa tarkasti sanoa, mistä lähtien tämä alavireisyys on minua vaivannut, mutta on se jatkunut pitempään kuin tämän viikon. Keskiviikon haverillakaan ei ole asian kanssa sen kummemmin tekemistä - se oli korkeintaan tämän olotilani seuraus, ei missään tapauksessa syy. On kuin tarpoisin päivästä toiseen jaksamatta katsoa yhtään kauemmas kuin muutamiin seuraaviin tunteihin, ja päänikin olisi sullottu täyteen paksua mustaa kangasta, joka estää ajattelemasta. Jonkinlaisella epätoivon vimmalla yritän keskittyä ja löytää hyviä asioita, erityisesti jotakin sellaista, joka saisi minut tuntemaan hyvää mieltä ja iloa onnistumisesta, sillä jostain syystä tuntuu kuin edellisestä sellaisesta hetkestä olisi ikuisuus - vaikka järjellä ajatellen tiedän, ettei se ole totta, sillä ei siitä nyt niin kauan ole, kun viimeksi olin aidosti hyvällä tuulella. Ei ainakaan paria viikkoa kauempaa, tuskin edes sitä?

Mutta kun jää jumiin alakulon suohon, se kaappaa ajatuksissakin vallan alta aikayksikön. Mieleen nousee kaikenlaisia pessimistisiä kysymyksiä siitä, mahtaako minusta sittenkään irrota mitään suuria saavutuksia, joihin yleensä paremmalla mielellä ollessani uskon. Onko se itseluottamus sittenkin harhaa, ja pelkkä keskinkertaisuus sitä, minkä voin parhaassakin tapauksessa saavuttaa - on kyse sitten urakehityksestä tai urheilusta? Ja pitäisikö kenties tyytyä tekemään asioita, jotka jo osaa ja hallitsee sen sijaan, että yrittää aina olla jotakin parempaa ja enemmän?

Tässä vaiheessa pohjamudissa laahautuminen alkaa tosin jo kiukuttaa. Kyllähän minun pitäisi paremmin tietää; koskaan, ei koskaan tarvitse vain "tyytyä", johan se on jo luonteessa, että aina voi pikkuisen parantaa - kunhan sen tekee terveellä järjellä eikä päästä esimerkiksi perfektionismia niskan päälle! Näinhän ei siis voi jatkua, joten reisilihaksen huteruudesta huolimatta on aivan pakko päästä treeneihin metsästämään sitä hyvää oloa ja onnistumista. Jos ryhmäliikuntatunnille osallistuminen ei onnistukaan (ohjelmassa kun on maastaveto enkä ole ihan varma, sopiiko se koivelleni), luotan siihen, että CTK:lla keksii kyllä jotain muutakin tekemistä.

Onneksi voimatunnilla sujuu ihan hyvin, vaikka kohdittain pidän taukoa, kun nivusessa alkaa tuntua vähän epämiellyttävältä. Pelkästä tyytyväisyydestä siihen, että sain kuin sainkin lähdettyä taas tekemään, pitää vielä kokeilla käsilläseisontaa, ja ilahtuminen hyrähtää taas läpi koko olemuksen, kun tajuan, että tasapaino ilman tukea alkaa itseasiassa hetkittäin löytyä. Ei hassumpaa - ja tämäkin taas todistaa, että uusia asioita kannattaa ehdottomasti kokeilla, sillä "näkökulmat" hieman poikkeavasta suunnasta saattavat pelastaa vaikka kokonaisen päivän!