Rankoissa maastavetoa ja tangossa roikkumista yhdistävissä treeneissä palaa vanha vaiva: oikeanpuoleisen solislaskimon tukos alkaa oireilla. Käsi turpoaa siis pitkästä aikaa kamalan näköiseksi, kun veri pakkautuu kämmeneen eikä pääse palaamaan takaisinpäin niin nopeasti kuin pitäisi. Tukoksen on aikoinaan aiheuttanut tahdistimen johtojen ympärille laskimon sisällä kehittynyt arpikudos, eikä se siis ole samalla tavalla vaarallinen kuin "tavalliset" laskimotukokset, jotka pahimmillaan irtoavat ja aiheuttavat veritulpan tms. Mutta hieman se tosiaan käden käyttöä haittaa, vaikka vuosien kuluessa kollateraalisuonten rypäs onkin kiertänyt tukossa olevan laskimon kohdan.
Luulin jo käden ahkeran harjoittamisen parantaneen verenkiertoa, kun se on toiminut oireetta tähän asti. Mutta näköjään sillekin löytyy ne omat rajansa. Lähestulkoon hellekeli ei varsinkaan asiaa auta, sillä ongelman aiheuttaa nimenomaan pintaverisuonten laajeneminen ja verenkierron lisääntyminen niissä.
Siinä siis taas yksi pieni, mutta rasittava "ominaisuus" siihen yhä pitenevään listaan haitoista, joita tahdistin joko suoraan tai välillisesti aiheuttaa. Ärsyttävintä on, että yksittäisinä pikku ongelmina ne asiat eivät oikeastaan ole kummoisia, joten niistä valittaminenkin tuntuu melko turhanpäiväiseltä. Mutta yhdistettynä kaikki se, mikä pitää muistaa/mitä pitää varoa/mikä muuten vain hankaloittaa tekemistä, on joskus todella hermoille käyvä paketti. Käsikin kyllä tokenee, kun sitä verryttelee - tai pika-apuna vaikka hautoo kylmässä vedessä - mutta joskus käy kieltämättä mielessä, että ajattelikohan kukaan koskaan ihan loppuun asti tätäkään asiaa, kun ne johdot sinne laskimoon laitettiin runsaat 20 vuotta sitten?
Itseasiassa, vaikka kaikki nämä vuodet olen tiennyt, että johdot ovat tehneet laskimon ahtaaksi - oireita on nimittäin ollut juurikin saman ajan - minulle selvisi vasta viime kesänä leikkausta edeltävissä tutkimuksissa, että kyseessä ei ole pelkästään laskimon ahtaus vaan todellakin ihan ehta tukos. Onneksi samalla selvisi myös se, että silloinen nuori ja elinvoimainen elimistöni oli todella pannut parastaan ja kasvattanut komean määrän kollateraalisuonia verenkierron turvaamiseksi.
Harmin tunteita näiden asioiden tiimoilta ja pieniä katkeruuden pilkaduksiakaan ei voi siis aina ihan täysin välttää. Muistan aivan selvästi, kun käden turvotuksesta ja särkemisestä aikanaan lääkärille puhuttiin - olin silloin kolmentoista, ja isäni oli vielä lääkärikäynneillä mukana. Siitä huolimatta asia ohitettiin ihan ilman mitään tutkimuksia ja mainintaa potilaskertomuksissa, mahdollisesti pelkällä toteamuksella, että kyllä se siitä kohenee. No, ei kohentunut. Jää siis arvoitukseksi, olisiko tukokselle aikanaan voinut tehdä jotakin vaikkapa jollakin laskimoa laajentavalla operaatiolla, tai edes harjoitteiden avulla stimuloida kollateraalisuonten kehittymistä vielä enemmän.
Toisaalta, kun muuta ei voi, kaikenlaisten vaurioiden kanssa oppii elämään. Ja kun sitkeästi yritän aina kaivaa esille asioiden myönteiset puolet, on kai todettava, että hyvä sentään, että käsi silti toimii vaikkei ihan priima olekaan. Lisäksi tästäkin prosessista löytyy ainakin yksi hieno hetki: kun varjoainekuvauksessa näin sen mahtavan suonisykerön, jonka kehoni on aivan omin neuvoin kasvattanut, ja joissa veri virtasi kohisten. Ihmisen elimistö on aivan mahtava kokonaisuus, kun se saa sellaistakin aikaan :)!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti