Alusta lähtien mustelmien ja muiden kolhujen kehittymisen seurailu on ollut minulle omalaatuista hupia. Mitä enemmän kokeilen erilaisia treenejä, sitä kirjavammaksi käyn. Kahvakuulat ovat tässä suhteessa pahimmat - tai parhaimmat, miten sen nyt sitten haluaakaan ajatella - välineet; ranteeni ovat vähän väliä valtavilla mustelmilla. Jonkinlaiset suojat tai pehmusteethan olisi aika helppo hankkia, mutta toistaiseksi en ole jaksanut vaivautua. Näin kesäaikana toki myös polvien ja säärten mustelmat tulevat julki, koska käytän kovin mielelläni hameita ja mekkoja aina jos vain sää sen suinkin sallii.
Vaan eipä se mitään, sillä mustelmaiset, naarmuiset ja ötökänpuremaiset sääret ne ovat ne aidoimmat suomalaiset kesäsääret, väittävät naistenlehdet sitten mitä muuta tahansa ;). Ranteitani olen tosin katsellut jossain vaiheessa hieman päätäni puistellen - niistä olisi aika helppo vetää sellaisia johtopäätöksiä, että minua kotosalla joku säännöllisesti riepottelee. Tai vaihtoehtoisesti, jos ei suoranaisesti väkivaltaisissa merkeissä, niin sitten vähintään omalaatuisilla sitomisleikeillä...
Mahdolliset assosiaatiot perheväkivaltaan saavat hetkellisesti mietteliääksi, mutta kuten eräs tuttava lohdutti, ehkäpä suurin osa ihmisistä arvaa, ettei kolhujen taustalla varmaankaan mitään niin pahaenteistä ole, koska en mitenkään yritä jälkiä peitellä tms. Ja toisaalta turha kai muiden ihmisten oletuksia on surra, varsinkin jos ja kun ne tässä tapauksessa menevät aivan metsään.
Mutta kun olen kuitenkin aina ollut enemmän tai vähemmän wannabe-hurja, kolhuja tulee "vaalittua" sitäkin taustaa vasten. On omalla tavallaan kutkuttavaa ajatella, että joku voisi erehtyä luulemaan elämässäni olevan enemmänkin menoa ja meininkiä ;). Lapsuuteni sankareitakin olivat Tarzan, merirosvot ja cowboyt, joten seikkailun kaipuu on vanhaa perua. Aikuisen ihmisen arkielämässä ei vain tunnu koskaan tulevan vastaan huikeita seikkailuja, enkä ole oikeasti tehnyt juuri koskaan mitään hurjaa saati vaarallista, minkä surukseni myönnän ;). Olen siis päätynyt nynnyksi, vaikkei se ole ollut missään tapauksessa tarkoitus. Mutta toistaiseksi lohduttaudun mustelmilla, jotka kuitenkin ovat merkkejä siitä, että ainakin yritän saada elämästä enemmän irti!
Toisaalta - elämä itsessään on seikkailua. Elämäntaparemonttikin on seikkailua. Ja jos hurjaa ja huikeaa halutaan, niin jotakin sen kaltaista voi tapahtua treeneissäkin joka päivä, kun vain tarpeeksi vaikeisiin temppuihin tai tarpeeksi isojen kappaleiden liikutteluun päästään...?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti