Näin jälkikäteen minulla on ollut aikaa myös hieman säikähtää sitä-mitä-olisi-voinut-sattua, mutta enimmäkseen olen silti vain hämmästellyt, mikä merkillinen järjellisen ajattelun oikosulku minuun alunperin iski. Minähän siis yksinkertaisesti vain innostuin liikaa, kun treeneissä oli hyvä meininki ja rautaa nousi naapurilla niin uskomattoman kevyesti. Se näytti niin helpolta - ja päähäni sitten vain jostakin pälkähti, että tottahan minullakin vielä nousee lisää; ei se ole kuin tahtomisesta kiinni, eihän...?
Mutta unohdin laskea, paljonko siinä tangossa ihan oikeasti on rautaa. Haloo, maa kutsuu: kymmenen kilon levyistä viidentoista kilon vastaaviin ei ole lisäystä vain viittä kiloa (mikä kyllä sekin olisi ollut ehkä liikaa), vaan kymmenen. Jos olisin pysähtynyt tekemään kyseisen pienen laskutoimituksen kunnolla, olisin saattanut ajoissa tajuta senkin, että oman painonsa verran kyykkääminen ei välttämättä ole mikään "tahdon asia", ei ainakaan tässä vaiheessa.
Innostuminen on hienoa. Itsensä ja rajoitteidensa unohtamisessa on hyvät puolensa, mutta itsesuojeluvaisto on olemassa aivan tarpeen vuoksi - harmi, että se vaisto näköjään joskus uinahtaa, kun oikein pääsen vauhtiin. Näyttää kuitenkin siltä, että selviän tosiaan vain säikähdyksellä. Nivusessa ei tunnu olevan ongelmia, sillä tavanomaisten lihassärkyjen lisäksi en ole erottanut mitään vakavampaa kipua. Reiden sisäsyrjällä on tosin satunnaista, pientä nykimistä. Ne eivät kuitenkaan ole kivuliaita, vaan muuten vain mielenkiintoista seurattavaa, ja jos nyt asiasta mitään ymmärrän, niiden syy voi varsin hyvin olla lihaksen hetkellinen ylirasitus. Pidän siis sormet ristissä sen suhteen, että putoan taas kerran jaloilleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti