En ole käynyt sykettä nostavissa treeneissä aivan niin tiiviisti kuin alunperin ajattelin, joten se, millaisia johtopäätöksiä tähänastisesta tekemisestäni voi vetää, on hieman epävarmaa. Mutta epäilykseni siitä, että kestävyysharjoittelu ei ehkä ole minun juttuni, on valitettavasti saanut vahvistusta. En ole ainakaan tällä harjoittelulla nähnyt juuri mitään merkkejä siitä, että suorituskykyni sykettä selvästi nostavissa treeneissä olisi kehittynyt. Olen yhä hidas, hengästyminen karkaa hallitsemattomaksi hyvin äkkiä, vaikka olenkin sitä opetellut tasaamaan, eikä keho vain "suostu" lisäämään kierroksia yhtään sen enempää, vaikka henkisesti olisin joskus välillä valmis kokeilemaan sitäkin, mitä se oikeasti on, kun vetää itsensä aivan piippuun.
Urheilusuoritukset sinänsähän eivät ole ihmisen kelvollisuuden mitta, mitä yleensä itselleni tolkutankin - mutta se ei auta siihen, että usko nimenomaan tuon kestävyyden kehittämiseen alkaa hiipua. Joissakin harjoituksissa näkyy edelleen "liian selvästi", kuka onkaan se heikoin lenkki (= minä), ja siitä olen väkisinkin vähän allapäin.
Suurin ongelma ei suinkaan ole oman heikkouteni kohtaaminen. Se pitää vain sietää, ja olen huomannut kykeneväni siihen kyllä, vaikkakin hetkittäin vain hammasta purren. Paljon pahempaa on, jos epäilen olevani muulle porukalle hidaste, joka sotkee tekemistä ja rytmiä. Pelko on ehkä suurimmaksi osaksi perusteeton - kyseisen tyyppisiä harjoituksia ei ole kovin usein - mutta siitä huolimatta saan itseni välillä kiinni miettimästä sitä, että kun kerran viikko-ohjelmat löytyvät internetistä etukäteen, ehkä minun pitäisi vain jättää menemättä niihin treeneihin, joissa todennäköisesti jään ns. toisten jalkoihin. En tosin ole antanut sille ajatukselle periksi, sillä jos en haasta itseäni näissä rankemmissa treeneissä, en ainakaan kehity suorituksissani toivotulla tavalla.
Tästä päästäänkin mielenkiintoiseen, suorastaan moraaliseen pohdintaan: vaikka itsensä takia ei pitäisi luovuttaa ainakaan liian helposti, eikö jokaisen tulisi kantaa itsestään ja vaikutuksestaan ympäristöön myös toisenlainen vastuu? Treenit ovat ehkä asia erikseen, siellä ei yksittäinen ihminen onneksi pysty kauheasti muiden tekemisiä sabotoimaan, kun pääperiaate on edelleen se, että jokainen tekee omaa suoritustaan. Mutta noin yleisesti ottaen elämässä ei voi aina olettaa muiden ihmisten sopeutuvan juuri minun hyväkseni. Joskus ehkä pitäisi siis ymmärtää astua sivuun, jos niikseen on?
Jos eläisimme esihistoriallisessa metsästäjä-keräilijä -yhteisössä, en taatusti saisi hankittua omaan kulutukseeni tarvittavia proteiineja. Heimo saattaisi siis hyvinkin jättää minut oman onneni nojaan - ja periaatteessa en voisi heitä siitä syyttää. Enkä erityisemmin kaipaisi edes sääliä, sillä en kyllä itsekään itseäni juuri sääli.
Toisaalta: jos olisimme metsästäjä-keräilijöitä, en ehkä tosiaan mitään suurta nelijalkaista kaataisi, mutta saattaisin hyvinkin olla heimon yrttien kerääjä ja parantaja, tai vaikka tarinankertoja nuotion ääressä - ja siitä hyvästä joku toisi minulle ne lihat. Mistä päästäänkin siihen, että asioilla on aina monta puolta, ja kaikilla on ehkä sittenkin tarkoituksensa omissa sosiaalisissa ympäristöissään. Myös minulla, ja jopa siellä treenisalissa, vaikkei se niin itsestäänselvästi näyttäydy käytännössä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti