Olen jo ehtinyt onnekkaasti unohtaa, mitä tapahtuu, jos akuutti stressitila pääsee kehittymään tietyn pisteen yli. No, asia alkaa taas muistua mieleen, kun kierrokset ovat jo toista viikkoa vain kiihtyneet ja jokainen päivä on tuonut lisää hermoiltavaa. Kesäloma-aika on nostanut työstressin taas aivan uusiin sfääreihin, kun viime tingassa on pitänyt hoitaa ja muistaa kaikkea mahdollista ja valmistautua tulevaan urakkaan (kas kun olen niitä onnekkaita, jotka jäävät pitämään toimistoa pystyssä viimeiseen saakka, eli pääsen lomalle vasta sitten kun muut alkavat jo palailla). Ja jottei elämä liian tylsäksi kävisi, olen järjestellyt asuntolaina- ja asuntokauppa-asioita, jotka sinetöitiin papereiden allekirjoituksella eilen - joten edessä on ensi kuun aikana myös muutto, ja sehän on aina yhtä "leppoisaa".
Lopputuloksena olen siis lähes hysteerisen ylivilkas ja hermot kireällä, enkä ole pystynyt syömään kunnolla pariin kolmeen päivään. Viimeksi mainittu onkin se yleisen hyvinvoinnin kannalta hankalin oire ja hälytysmerkki. Kuvittelin tästä syömisen kanssa temppuilusta jo päässeeni, kun treenaus on luontevasti kasvattanut ruokahalua, eikä maaliskuun jälkeen ole sen ansiosta päässyt ainakaan syöminen unohtumaan. Mutta näköjään henki on sittenkin vielä vahvempi lihaa, kun sekapäisyys nokittaa yhä kaikki hyvät ja järkevät ruokailurutiinit.
Nekalan treenit ovat tällä viikolla olleet ainoa hetki, jolloin olen voinut keskittyä vain yhteen asiaan kunnolla. Mutta tietenkin pisteenä i:n päälle joudun tänään olemaan töissä poikkeuksellisesti niin pitkään, että treenit jäävät väliin. Toisaalta minun on joka tapauksessa keskityttävä kerimään tätä valtoimeksi levinnyttä seinillekiipimisen tunnetta takaisinpäin. Syömisestä on varmaankin hyvä aloittaa, varsinkin siksi, että tyhjällä vatsalla ei ehkä kauheasti treenailla. On ehkä syytä myös totutella siihenkin ajatukseen, ainakin muutaman viikon ajaksi, että joudun ehkä jättämään treenejä välistä joka tapauksessa, koska muutto ja työasiat on kuitenkin asetettava etusijalle - vaikka kuinka tulisi vieroitusoireita ;). Onhan tämä taas myös pieni testi sille, kuinka sinnikkäästi jaksan jatkaa ja ennen kaikkea palata takaisin hyväksi havaittuun rutiiniin, jos se pääsee näiden muiden asioiden paineessa lipsumaan.
No, elämäähän tämä(kin) vain on, ja tekeillä on sitä paitsi enemmän hyviä asioita kuin vaikeuksia. Se näissä satunnaisissa sekoamisissani onkin mielenkiintoisinta: saan itseni tällaiseen mielentilaan yhtä hyvin, oli kyse sitten ikävistä tai iloisista asioista. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä, sen olen sentään ehtinyt elämäni varrella huomaamaan - ja syömisongelmiinkin on olemassa salainen ase. Jos oikein mikään muu ei enää mene alas, jäätelö pelastanee tilanteen näin kesäkauteen sopivasti :). Ei sillä, että suurta herkutteluputkea suunnittelisin, mutta entuudestaan tiedän tämän stressipaastoamisen voivan jatkua pitkäänkin, ja silloin on aivan pakko syödä mitä tahansa, joka vielä jotenkuten maistuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti