Pakkolomailua

Treenitauko on nyt kestänyt viikon, ja myönnän, että tilanne käy jo hermoille. Tekemättömyys tuntui aluksi vieraalta, ja sittemmin häiritsevältä - yleisellä tylsyydellä on selvästi passivoiva vaikutus. Olen totta puhuakseni ihan rehellisen pahalla päällä, eikä oikein mikään tunnu lievittävän ärtymystä. Takaraivossa naputtaa myös pieni pelko siitä, kuinka nopeasti/helposti on mahdollista jäädä lopullisesti jumiin sohvalle television ääreen. Tai siis, tässä tapauksessa ei edes sohvalle vaan lattialle lojumaan, olen kaikesta kiukuttelusta huolimatta pitänyt tiukasti kiinni saamistani ohjeista ja viettänyt illat vatsalla maaten.

Harmittaa valtavasti, että kroppa on taas kerran pettänyt odotukset, ja vielä sellaisesta kohdasta, jonka luulin olevan ns. hallussa. Olen mielestäni tehnyt niin kuin pitääkin: lähtenyt liikkumaan, löytänyt lajeja ja harjoituksia, joista nautin, ja kohentanut kuntoani huomattavasti. Elämäntaparemontin piti olla hyvä asia, ja ehkä se sitä on vieläkin, mutta tokihan jopa käännynnäisen into laimenee, kun kapuloita alkaa kasautua rattaisiin enemmänkin.

En tarkoita sitä, että tämä ongelmani olisi mittasuhteiltaan katastrofaalinen ja valtavaa kuntoutusurakkaa vaativa, päin vastoin: olen ymmärtääkseni päässyt vähällä, jopa ilman kipuoireita. Toisaalta se, että tällainen vaiva voi ilmaantua näinkin salakavalasti ja ilman mitään selkeää syytä, tekee asiasta ainakin itselleni hankalan. Kun en tiedä, mitä (ja kuinka kauan) olen tehnyt "väärin", miten voin korjata toimintaani? Sen pohtiminen, mikä on mennyt vikaan, ei kuitenkaan pitemmän päälle auta, masentaa vain - ja yritän toisaalta nähdä asian niin, että mitään väärintekemistä tähän ei välttämättä edes liity. Minähän olen kuitenkin toimistotyöläinen ja vietän suuren osan päivästä istuen, joten selkä on ollut vuosikaudet aika kovilla.

Joten, taas kerran, se mitä tarvitsen, on sinnikkyyttä ja iloista mieltä. Olen äkäpäissäni laiminlyönyt säännöllisen syömisenkin - tuttu reaktio sinänsä - ja sen sijaan kompensoinut tylsää neljän seinän sisällä oleilua ostamalla kaupasta enemmän herkkuja kuin aikoihin. Jonkin verran sitä lajia kroppani sentään kestää, varsinkin kun en ole onneksi mikään makean tai pullan ystävä, mutta rajansa toki kaikella. Sadesää ei ole houkutellut ulos, mutta eiköhän minun vain ole kaivettava sadevaatteet esille ja lähdettävä tuulettamaan päätäni. Toivoa sopii, että se auttaa.