Näin se menee: kun saan yhden asian ajateltua ns. pois päiväjärjestyksestä, esiin tulee seuraava pikku pähkinä. Viimeisin voimatreeni sai taas kovin mietteliääksi, nimittäin. Olen tähän asti hyväksynyt treenien keskisykkeet ja maksimisykkeet aika lailla asiaankuuluvina, koska tiedän, että niitä on muutenkin vaikea "normaalilla" mittapuulla arvioida. Ei ole siis sinänsä hätkäyttänyt se, että maksimisyke on lähes poikkeuksetta 170/171, ja keskisyke ollut usein 140:n paikkeilla. Syitä näihin korkeisiin sykkeisiin olen pohdiskellut monet kerrat, kuten jo blogikirjoituksistakin näkyy.
Tuli siis tehtyä hieman toisenlainen ennätys voimatunnilla tällä kertaa. Treeni kesti tällä kertaa n. 45 minuuttia. Maksimisyke kävi 171:ssä, ja sehän ei ole miitän uutta. Keskisyke sen sijaan oli hurja: ennätyksellinen 149. Myönnettävä on, että tällaiset lukemat alkavat jo epäilyttää, sillä erittäin karkeasti ja mutkat suoriksi ajateltuna tuo tarkoittaa tietenkin sitä, että sykkeeni on pysytellyt yli 20 minuuttia välillä 149-171. Näin jälkiviisaasti näkee ja tuntee, tässä tapauksessa vielä seuraavana päivänäkin siis, kun rintalastan alla on tuttua kireyttä ja epämukavaa tunnetta, että tuo on jo liian rajua tekemistä. Sykkeen olisi pitänyt välissä saada palautua paremmin, se vain on helpommin sanottu kuin tehty.
Ennätyssyketreeni paljasti senkin, että vaikka syke nakuttaa siellä 170:n pinnassa (tai vähintään yli 150) pitkät pätkät, en tunnistakaan sitä fyysisessä olossani ihan niin suoraviivaisesti, kun kyse on voimatreenistä, jossa keskitytään lyhyempiin sarjoihin ja maksimipainoihin. Toki hengästyttää, kun lihakset tarvitsevat sitä happea voidakseen tehdä töitä äärimmillään, ja hengityksen tasaamisen kuluu aikaa, mutta ei sen kummempaa - toisin kuin varsinainen sykettä nostattavaksi tarkoitettu jatkuvaliikkeinen, kovemman tahdin harjoittelu, jolloin liian suureksi kasvanut happivelka kerta kaikkiaan pysäyttää sen täysillä rehkimisen.
Vaikka sykettä välillä sivusilmällä vilkuilenkin, en ole mennyt salille suinkaan sitä kyttäämään ja seisoskelemaan ympäriinsä, kun muu porukka tekee. En siis mitenkään havaitse kaikkea, mitä sykkeelle tapahtuu treenin aikana, jos se ei aiheutakaan kehossa tarpeeksi suuria hälytysmerkkejä. Ja jos huomaankin, en anna sen vaikuttaa treenin kulkuun juurikaan. Tällä(kään) kerralla en malttanut odotella sykkeen tasaantumista, vaan lähdin seuraavaan sarjaan vaikka näin, että mittari näyttää 168. Mutta ehkä pitäisi?
Toisaalta kykenen vain pitkin hampain myöntämään, että tässä olisi opettelun paikka. Jo ajatuksenakin se, että olisi pidettävä sykettä silmällä enemmän ja ryhdyttävä "jarruttelemaan" ajoissa, saa mieleni kapinoimaan kovemmin kuin uskoisikaan. Ainaiseen varovaisuuteen ja vahtimiseen kun kiteytyy niin paljon sitä henkistä lastia, josta olen kaikin voimin pyrkinyt eroon. En halua ryhtyä hidastelemaan ja varomaan, sillä siihen hukkuisi se tähänastisen harjoittelun tuoma itsensä ylittämisen ilo ja liikkumisen vapaus, niin ainakin pelkään. En itse asiassa halua myöskään kiinnittää huomiota itseeni sillä, että jäisin odottelemaan ja seisoskelemaan johonkin laidoille kesken treenin. En halua olla heikompi kuin muut (enkä varsinkaan, että se näkyy ulospäin). En halua luovuttaa ja olla ns. luuseri.
Niinpä niin. Härkäpäisyydessä on puolensa, ja tämä ei taida kuulua niihin hyviin puoliin. Tiedän, mitä minun todennäköisesti pitäisi tehdä, mutta en oikein edes järkiperustein suostu taipumaan siihen. On vain pakko hakata päätään seinään, ilmeisesti. Sillä välin järkevä minäni yrittää kyllä keksiä jonkun ovelan psykolgisen tempun, jolla vähemmän-järkevä minä saadaan hienotunteisesti aisoihin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti