Jänis porkkanana

Sykkeiden pyörittelyn jälkeen on taas aika ns. koota itsensä ja suunnata ajatukset johonkin rakentavampaan toimintaan. Ratkaisuvaihtoehtojahan olisi, kuten esimerkiksi vähintään kokeilemisen arvoiseksi jo tietämäni matala(mma)n sykkeen pitkäkestoinen (1-2 tuntia kerrallaan) liikkuminen, ja toisaalta myös edelleen se tahdistimen asetusten tarkistaminen ja optimointi nimenomaan nykyisiä liikuntaharrastuksiani silmälläpitäen. Ratkaisuyritysten täytäntöönpano vain antaa odottaa itseään - myös tuo ensimmäinen, johon jopa itse voisin vaikuttaa. Totuus kun on, etten pohdinnoista ja puheista tai muutamista yrityksistäkään huolimatta ole saanut "ohjelmoitua" itseäni säännöllisille kävelylenkeille tai mihinkään muuhunkaan vastaavaan. Flamencotunnit ovat olleet tässä suhteessa ainoa (heikko?) toivoni, ja niiden vaikutuksesta on liian varhaista sanoa mitään.

The secret weapon

Irtain vapaapäivä sopii silti uuteen yritykseen paremmin kuin hyvin. Alkujaan päivä on yksinomaan auton huoltoon ja katsastukseen varattu, sillä vaikka aikatauluttaminen minulta hyvin onnistuu tarvittaessa, olen jo oppinut läksyni stressaamisen suhteen: jos on mahdollisuus, anna itsellesi armoa ja hengähdystauko! Alati toimeliaana, tai lähinnä ehkä siihen pyrkivänä, päätän siis samalla reissulla kokeilla myös kävelylenkkiä, salaisena aseena mp3-soitin jänönmallisessa kotelossaan. Se on ensimmäinen psykologinen virike, joka minulle tulee mieleen, kun pohdin keinoja pistää itseni kävelemään.

Suurin henkinen tuskahan noissa lenkeille lähtemisissä kun kohdallani on se, että koen pitkien kävelyiden vievän aivan liian suuren osan vähäisestä vapaa-ajastani ilman, että saan niistä henkisesti tarpeeksi "hyvää" irti. Minulla pitäisi olla jotakin oheistekemistä, jokin "palkinto", jotta kahden tunnin aikana ei tulisi ajatelleeksi vain sitä, kuinka aika kuluu sitä lenkkiä rämpiessä, vaikka kotityöt, kuten pyykin ja astioiden pesu sekä siivous olisi joskus tehtävä. Tai kuinka paljon mukavampaa ja ehkä jopa hyödyllisempää olisi levätä kotona, kun lepoakin joskus tarvitaan...

Koska sosiaalista kanssakäymistä - se olisi riittävä palkinto minulle, ja muutenkin asia, jota arvostan - en pysty seuran puutteessa (viikottaiseen rutiinin on vaikea sitouttaa ketään hyvää ystävää, koska kaikki asuvat sen verran kaukana) kävelyyn yhdistämään, minun on siis tyydyttävä musiikin kuunteluun. Se kun ei ihan tuntuisi siltä, että hukkaan aikaani turhaan - saatan kotonakin vain loikoilla ja kuunnella lempimusiikkiani tekemättä mitään muuta, sanoja tarkkaan kuunnellen ja nauttien tunteista, joita hyvä musiikki ihmisessä saa aikaan.

Niinpä heitän auton huoltoon heti aamun alkajaisiksi, viritän soittimen, pistän jäniksen taskuun ja lähden reppu selässä heiluen kävelemään 7,5 kilometrin kotimatkaa. Kulku sujuu mukavasti, välillä hieman hengästyttää ja hikoiluttaa, mutta silloin yritän hiljentää vauhtia. Musiikki irroittelee ja kuljettelee ajatuksia eri suuntiin, ja hyvä mielikin jo pulpahtelee taas esiin. Tunnin ja kahdenkymmenen minuutin matkalla ehtii miettiä paljon kaikenlaista. Sommitella parempia loppuja tai vähintään parempia viimeisiä vuorosanoja joihinkin lukemiini romaaneihin. Pohtia Jim Morrisonin tapaa käyttää ääntään laulaessa - jokin äänen värissä osuu kuulijoihin ympäri maailman aina, vaikka mies itse on ollut haudassa jo iät ja ajat. Suunnitella loppuviikon ruokalistaa.

Kävelykokeilu ei siis suju niinkään kehnosti. Kyllähän tätä voisi tehdä. Mutta asetelmaa toki vääristää ylimääräinen vapaapäivä - arkena on kuitenkin aina olemassa tuo yllämainittu ongelma, eli ajanpuute. Lisäksi sykemittarin loppulukemat osoittavat, että olen jäniksen tahdittamana porhaltanut edelleen liian lujaa, joten vauhtia pitäisi hidastaa entisestään.

Toisaalta - huomaan muistelevani niitä aikoja, kun vielä joutui kävelemään tai pyöräilemään paljon, eikä esim. neljänkään kilometrin matka keskustaan saanut edes hätkähtämään. Sitä vain lähdettiin talsimaan. (Tämä tapahtui Turussa, opiskelukaupungissa, jolloin silloisella poikaystävällä ei ollut varaa bussikorttiin - ja minä kuljin uskollisesti mukana, vaikka itselläni olisi sen verran rahaa ollutkin.) Miksei nykyään enää kävele, edes silloin kuin voisi? Viikonloppuisin salille, keskustaan, markettiin - ja jänis matkaan mukaan :)!

Itsestä se siis on kuitenkin loppupeleissä kiinni. Yhä vielä pitää vain jaksaa yrittää, ja ylipuhua itsensä kerta toisensa jälkeen. Saattaa tosin olla, että tarvitsen hieman paremmat lenkkikengätkin kannustimeksi, sillä päivän uroteko sai aikaiseksi myös rakot kummankin jalan pikkuvarpaisiin.