Niinkin pieni taidonnäyte kuin seisominen yhdellä jalalla varpaillaan voi ilahduttaa hurjasti. Se nimittäin kertoi, että hermon puristumisesta aiheutunut lihasheikkous alkaa olla voitettu kanta. Jalassa, eli siis selässä, on silti edelleen pientä häikkää, joten salitreenejä ei ole tiedossa vielä tällä(kään) viikolla.
Korvaavia toimintoja on siis tullut kehiteltyä. Tällä hetkellä huomio on keskittynyt edelleen selän taivutteluun, mutta olen pyrkinyt tekemään siitä erilaisia variaatioita, sillä käsillä itseni ylös punnertaminen sai olkanivelet naksumaan varsin mielenkiintoisesti, kun sitä oli viikonkin verran tehnyt päivittäin - ja paljon. Olohuoneeni lattialla on siis ylimääräisistä peitoista ja tyynyistä kasattu koroke, jota vasten nojailen, joko rintakehä tukea koskien tai sitten kyynärnojassa. Jälkimmäinen on erityisen kätevää, sillä tylsyyden uhatessa olen aloittanut jo neljä uutta neuletyötä. Toimettomuus on pahasta, minun on aina saatava edes tunne siitä, että teen jotakin "hyödyllistä". Niinpä henkilölle, joka kykenee kutomaan melkein missä asennossa vain, myös selinmakuulla, puikkojen kanssa operointi kyynärnojassa on jo lähes luontevaa ;).
Liikuntaa on ollut yhä vähänlaisesti, mutta kävely nyt tietenkin onnistuu. Myös flamencotunnille uskaltauduin, toki kaikenlaisia eteenpäintaivutteluja ja -venytyksiä vältellen, eivätkä edes koputussarjat aiheuttaneet ongelmia. Siitäkin "vähästä" olen tässä vaiheessa varsin iloinen.
Suuri henkilökohtainen uhraus ja harppaus suoraan omalle epämukavuusalueelleni on se, että ilmoittauduin vesijumppaan. Minä siis inhoan jumppia kaikissa muodoissaan, olen aina inhonnut. Vesijumppa on ehkä jumppien paremmasta päästä noin muuten, mutta uimahalli ympäristönä saa silti miinuspisteitä. Siitä huolimatta olen kuitenkin jumppaan menossa, mitä itseasiassa pidän aika hyvänä saavutuksena. Noinkin voimakkaat kielteiset tunteet johonkin tiettyyn liikuntalajiin liittyen saattavat tuntua suuren yleisön mielestä omituisilta, ja "metelin" pitäminen siitä, että kuitenkin sinne itsensä raahaa, vastaavasti liiottelulta. Mutta oikeasti se on melkoista itsensä voittamista, järjen ottamista käteen ja sen tekemistä, mitä pitää. Olen siis tahdonvoimastani oikeastaan vähän ylpeäkin, ja koska ylpeydenaiheita itsestään on kai aika harvoin liikaa, niin se lienee jopa sallittua :).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti