Puoli vuotta blogia

Runotytön treeniblogi täyttää kohta puoli vuotta. Elämäntaparemontin muistiinmerkitsemisen idea ei itseasiassa ollut omani, vaan koutsi Joonaksen, joka minut siihen alkujaan usutti. Ehdotukseen sisältyvä kannustus ja kehu - se, että minulla voisi hyvinkin olla tärkeää ja ihmisiä kiinnostavaa sanottavaa ja pohdintoja - osui täsmälleen oikeaan kohtaan ja herätti mielessäni heti vastakaikua. Kirjoittelu on vedonnut minuun lähes koko ikäni - tallella on yhä esim. runoja, jotka olen kirjoittanut yhdeksän vuoden herkässä iässä :). Olen myös jollakin tavalla tuntenut koko aikuisikäni vastuuta siitä, että myös sydänviastani ja tahdistinhoidosta tulisi levittää tietoa - osoittaa, että pärjätä voi loistavasti näinkin, ja elää aivan tavallista elämää, vaikka omat pienet koukkunsa asiassa onkin.

En vain koskaan ole ollut yhdistys- tai järjestöihminen, eikä varsinainen valistuspuhe minulta sujuisi ollenkaan, sillä henkilökohtaisista asioista on kaikesta huolimatta kovin vaikea rakentaa yleispätevää "totuutta". Yhden ihmisen elämä ja kokemukset voivat olla vain tarjolla, jaettavina eteenpäin, jotta kukin voi ammentaa niistä itselleen sopivia ajatuksia tai olla ammentamatta.

Bloginpito vaikutti kuitenkin juuri sopivalta tavalta yhdistää noita eri päämääriä, ja samalla saisin kirjoittaa itselleni eli pitää kirjaa tekemisistäni ja itsessäni tapahtuvista muutoksista.

Liikkuminen ja treenaus on ollut minulle käänteentekevää, enkä kadu hetkeäkään, että siihen ryhdyin. Myös kirjoittaminen on ollut mukavaa, hetkittäin jopa terapeuttista. Blogista saamani palaute on ollut vain ja ainoastaan myönteistä, ja ilokseni ja hämmästyksekseni olen saanut kuulla, että tekstieni lukeminen on hauskaa ja inspiroivaa. Uusia liikuntamuotoja on aloitettu ja vanhoissa suosikeissa pystytty päättäväisemmin, koska olen näyttänyt hyvää esimerkkiä. Mitä elämään tahdistimen kanssa tulee, olen oppinut itsekin yhä enemmän kehoni ja tahdistimen yhteispelistä, ja jokainen asiasta kiinnostunut kysyjä on saanut täysilaidallisen tietoa. Ehkä joskus vähän liikaakin, sillä kun innostun asiasta puhumaan, siitähän ei helposti loppua tule.

Kirjoittamisen hauskin puoli on siinä, että itsestään kirjoittaessaan voi tehdä itsestään oman elämänsä sankarin - tai antisankarin, miten vain ;). Huolimatta pyrkimyksistäni päinvastaiseen - hallittuun, hillittyyn, arvokkaaseen ja menestyksekkääseen toimintaan - ilmeinen luontainen taipumukseni intoiluun, sekoiluun ja yleiseen elämän vuoristorataan pulpahtaa aina jostakin kolosta pinnalle. Vaan kun osaa nauraa itselleen, käy yleensä niin, että toiset ihmiset nauravat sinun kanssasi, eivät suinkaan sinulle, ja mikäs sen mukavampaa :)?