Töissäkäynti on vakava häiriötekijä vapaa-ajan viettämiselle, mutta työkiireistä huolimatta yritän päästä vauhtiin selän kuntoutustarkoitukseen laaditun treeniohjelman kanssa. Jonkinlainen kynnys ylitettäväksi sekin on, että minun on entistä omaehtoisemmin kaivettava itsestäni se taistelutahto ja aito halu tehdä; nyt ei ole ryhmän tukea ympärillä eikä valmentajaa/personal traineria kannustamassa vieressä. Ja jos hyviä tuloksia haluaa, harjoituksia tehdessä ei saa myöskään lintsata, ei niissä vaikeammissakaan.
Haastavia liikkeitä treeniohjelmaan totisesti sisältyy, joten toki minua myös jännittää se, osaanko/pystynkö tekemään ne oikein, vaikka ihan tosissani yrittäisinkin. Esimerkiksi tasapainoilu yhdellä jalalla seisten on joskus joogatuntien peruina kyllä sujunutkin, mutta kun siihen lisätään lihasten liike ja vähän ylimääräistä painoa, on vartalonhallintani kohtuullisen säälittävää. Nilkat lähestulkoon tärisevät jo pelkästä ajatuksesta!
Syvien lihasten löytäminenkin on temppu sinänsä, saati sitten niiden tietoinen aktivointi juuri harjoituksen tarkoittamalla tavalla. Luulisi, että olisin tässä elämäni varrella oppinut niistä hieman enemmän - alkaen siis lapsuuden ja vähän aikuisuudenkin lauluharrastuksesta ja päättyen flamencoon ja pilates -henkiseen kehonhuoltoon - mutta ei: joudun joka kerta keskittymään asiaan todella. Osaamattomuuteni tässä asiassa häiritsee minua jo ihan psykologiseltakin kannalta, koska en oikein voi ymmärtää, miksi ne harjoitukset eivät vain suju - ja miksi en opi? En mielestäni ole niin tyhmä, että se estäisi oppimisen täysin, ja olen kyllä omaksunut ryhmätreeneissäkin ne isot liikkeet ja asennot aika vähällä vaivalla.
Yksi teoria minulla on sentään tarjota, mikä saattaisi selittää vaikeuteni hahmottaa kehoni eri osia ja hallita vartalon liikkeitä. Sen "rajan" tajuaminen, mikä kehoni ja ympäröivän maailman välillä on, on saattanut häiriintyä jo aivan varhaislapsuudessa, sillä minähän vietin ensimmäiset kuukauteni sairaalassa, täynnä letkuja ja johtoja ja laitteiden ympäröimänä silloinkin. Myös sen jälkeen, läpi koko lapsuuden ja tietenkin tähän päivään asti, tosin harvenevin välein, kehoani on leikelty ja runneltu, lukemattomat lääkärit ja muut hoitohenkilökunnan jäsenet ovat sitä käännelleet, kuunnelleet, tutkineet, pistelleet neuloilla jne. Kehoni on minun, mutta ei kuitenkaan ole, sillä olen yksinkertaisesti menettänyt olosuhteiden tähden osan niistä vaiheista, kun normaalin lapsen kehityskaatren aikana olisi pitänyt syntyä syvällisempi yhteys ja ymmärrys oman kehon rajoista ja ulottuvuuksista.
Joku saattaa toki murista, että moinen teoria on pelkkää selittelyä - et vain osaa, get over it! - ja jos kukaan muu ei teorioitani pilkkaisikaan, niin minä itse kyllä mietin paljonkin sitä, olenko vain liian hyvä selittelemään (niin että itsekin uskon kaiken!), vai voinko luottaa siihen, että teoriat ja selitykset pohjautuvat sittenkin todellisiin, loogisiin syy- ja seuraussuhteisiin, jotka tosin vain minä voin sisältäni löytää ja tunnistaa. Siihenhän esimerkiksi psykoterapia ja muutkin terapiat perustuvat: koska ihminen itse on minuutensa asiantuntija, vain hän voi ratkaista, mikä on minkäkin ongelman alkulähde - ja sen henkilökohtaisen totuuden avulla hänen on mahdollista myös ratkaista ongelmansa.
Loppujen lopuksi siis se, onko jokin teoria "totta" vai ei, oma suhtautuminen siihen - siis kuinka lujasti siihen uskoo - on ratkaisevaa sen kannalta, onnistuuko muutos vai ei. Tässä tapauksessa valitsen ihan tietoisesti sen ajatuksen, että harjoitus tekee mestarin, ehkäpä vielä näin aikuisiälläkin. On myös mieluisa ajatus, että "olosuhteiden pakosta" ja päättäväisellä harjoittelulla saisin jotakin tuosta katkonaisesta yhteydestä mieleni ja kehoni välillä korjattua. Siispä, jos ja kun se ajatus minua kannattelee eteenpäin, se ei ole missään tapauksessa väärä ajatus, oli sen absoluuttisen totuuden kanssa sitten miten vain...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti