...ei suinkaan vesi. Siksi varmaan olen Poltteellakin niin hyvin viihtynyt. Sieltä löytyneellä kipinällä jaksan yhä jatkaa, vaikka kuntoutuminen a.k.a. nysvääminen koettelee edelleen kärsivällisyyttäni. Saamani treeniohjelma on kyllä hyvä ja toimiva, ja auttaa jaksamaan, kun voin sitä tehdessä itsekin vaikuttaa siihen, kuinka suurella intensiteetillä teen. Kun saan itseni hikoamaan ja hengästymäänkin, tuntuu siltä, että vielä on kovasti toivoa. Eivät nekään treenit hukkaan mene, lihaskunto tässäkin pikku hiljaa paranee, joten lopulta olen ehkä entistä ehompi.
Mutta vedestä puheen ollen: vesijumppaa olen ehtinyt kokeilla kaksi kertaa, vesijuoksua kerran. Tieto siitä, että kyseiset lajit ovat minulle hyväksi, saa niitäkin tavallaan arvostamaan, mutta tiedän kyllä jo tässä vaiheessa, että en ole vesi-ihminen enkä todennäköisesti sellaiseksi muutu. Pitemmän päälle jatkamaan ei kannusta sekään, että tuo jumppailu ei oikeastaan ns. tunnu missään. Kun kanssajumppaajat valittelevat seuraavana päivänä kipeitä vatsalihaksiaan, minä arvelen, että ehkä se tuntuu itselläni vasta seuraavana päivänä, kun jälkisäryt ehtivät jo cross training -kuurin aikana "siirtyä eteenpäin" vuorokaudella. Vaan ei se tunnu missään seuraavanakaan päivänä, mikä saa epäilemään, tuliko edes tehtyä liikkeet niin kuin piti. Niin hyvin olen jo ehdollistunut sille, että kun tehdään, tehdään kunnolla ja täysillä ja sen pitää tuntua myös jälkikäteen.
Siksi onkin vaikeaa asennoitua siihen, että mahdollista edistymistä ei huomaa eikä tunne kehossaan. Mistä tietää, että keskivartalon syvät lihakset ovat tarpeeksi vahvistuneet pitämään hiipivän välilevyn aloillaan? Se selvä "testi", jonka omakohtaisesti tulin kesällä kokeilleeksi - että vasen jalka pelaa normaalisti vielä vaikkapa kunnon kyykkäyspäivän jälkeen - olisi turhan radikaali mittari.
Kun järki silti sanoo, että saamani treeniohjelma sekä muut neuvot ja omakin tietämys asioista on aika yksiselitteistä, on pakko uskoa, että kyllä ne syvät lihakset tällä menolla kyytiä saavat. Mutta pelkkä järjellä todistelu ei yksin jaksa lämmittää, kun oma mieli pyrkii kääntämään asioita milloin yhteen, milloin taas toiseen suuntaan. Välillä sitä kiiruhtaa asioiden edelle, ja pettyy, kun muistaa, että matkaa on vielä. Joskus taas kielteisyys hyökkää päälle ihan muuten vain, ja mielessä käy sekin, tuleeko selästä ja jalasta enää kunnollista ollenkaan. Mieltäni painaa hieman sekin, että ongelman alkusyy on saatu teoreettisesti (mitään kuviahan selästäni ei ole otettu nyt eikä aiemminkaan) paikallistettua viisi vuotta sitten tapahtuneeseen välilevyn repeämään, jonka olin tässä välissä ehtinyt unohtaakin - sainhan silloin jumppaohjeet, noudatin niitä aikani ja ongelma meni ohi. Ei vain ehkä palautunut aivan ennalleen, kuten silloin huolettomasti kuvittelin.
Eilisen treenin jäljiltä menin nukkumaan kateellisissa tunnelmissa, sillä ryhmäliikuntatuntien seuraaminen vierestä, kun itse ei pääse mukaan, veti mieltä matalaksi. Mutta unimaailma onneksi kompensoi hieman: aamuyön tunteina olin salilla taas, tällä kertaa vetämässä leukoja, ja ihmetys (ja ilo) oli suuri, kun niitä meni ensiksi yksi, sitten vielä kaksi, kolme ja neljä!
Taidan pitää sitä enneunena :).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti