Sitkeys ja motivaatio

Viime aikoina olen pyöritellyt mielessäni pohdintoja siitä, mistä motivaatio, sinnikkyys ja rohkeus kokeilla asioita oikeastaan kumpuavat. Kesän aikana epäsäännölliseksi jäänyt treenaustahti ja muut kapuloita rattaisiin lyöneet seikat, ei vähäisimpänä nuo sykesekoilut, tuntuvat verottaneen innostusta jonkin verran. Toisaalta motivaation häilyminen on johdettavissa siihenkin, että yllämainituista syistä myös oman kehittyminen on tuntunut polkevan paikoillaan. Milläpä kehityt, tai mittaat edistymistä, jos edellisestä kerrasta kyseisen liikkeen parissa on kuukausi?

Onneksi ratkaisu voi olla niinkin yksinkertainen, että yllämainitut ongelmat häviävät sen myötä, kun pääsen säännölliseen treenaamiseen taas kiinni. Tekemisen mielekkyyteen ei itseasiassa tarvita kuin yksi hyvin sujunut treeni, ja homma kulkee taas, sen olen ollut huomaavinani tähän mennessä

En mielestäni ole erityisen sinnikäs tai pitkäjänteinen ihminen, päin vastoin. Tai ainakin sellaisena olen itseni nähnyt ja hyväksynytkin - mukavuudenhaluisena ja vain hetkellisesti asioista innostuvana ihmistyyppinä. Mutta sehän ei välttämättä ole koko totuus. On asioita, joista on syytä pitää sitkeästi kiinni - ja minähän pidän. Suorastaan isken hampaani syvälle, enkä todellakaan laske irti :).

Poikkeuksettomasta mukavuudenhalusta tai suoranaisesta laiskuudesta ei kyllä kerro sekään, että niin iloisesti itseäni kolhin, ja syöksyn silti takaisin tiimellykseen. Mustelmia on ilmaantunut koipiin ja käsivarsiin lukematon määrä, olen tullut selälleni käsilläseisonnasta, venäyttänyt lievästi reisilihaksen...eikä mikään niistä ole erityisemmin minua säikyttänyt. Rasitusrintakivusta jouduin ottamaan tosin erikseen selvää, mutta sekään ei ole tällä tietoa muodostumassa esteeksi millekään. Vaikka rasitusrintakivusta kärsivällä henkilöllä on riski saada infarkti, infarktin todellinen syy on yleensä sepelvaltimotauti. Hetkellisessä sydänlihaksen hapenpuutteessa, johon ei muuta perussairautta liity, ei siis infarktivaaraa ole - mikä on ehkä helppo itsekin loogisesti päätellä, sillä muussa tapauksessahan jokainen liikkuja, joka vähänkään "yli rajojen" itseään rasittaa, olisi samassa tilanteessa ja suuressa vaarassa, ja näinhän ei tietenkään ole.

Vaikkei kolhuja joka kerta (onneksi) tulekaan, olen joutunut jo monen sellaisen asian eteen, jota en ole aikaisemmin tehnyt, ja toki päätynyt myös kysymään itseltäni, osaanko, pystynkö ja uskallanko yrittää. On siis ollut pakko tehdä kerta toisensa jälkeen ratkaisu siitä, kumpaa haluan enemmän. Onnistumisen tunteen tietyn riskinoton uhallakin, vai takuuvarmasti "turvallisemman vaihtoehdon", tekemättä jättämisen, etten kolhiinnu, epäonnistu tai (muka) nolaa itseäni? Loppujen lopuksi valinta on ollut aika helppo.

Niinpä uskallan olla jopa jonkin verran ylpeä itsestäni, kun viikot elämäntaparemonttini parissa ovat muuttuneet jo kuukausiksi, eikä loppua näy. Saatan pallotella mielessäni erilaisia yksittäisiä tavoitteita tai päämääriä - nälkähän tunnetusti kasvaa syödessä, ja kun johonkin lajiin pääsee sisälle, alkaa vaistomaisesti rakentaa itselleen jonkinlaista etenemisen reittiä - mutta tärkeintä ja samalla kaikkein yksinkertaisinta saavutusta ei voi kylliksi painottaa:

Jos jokaisen treenin jälkeen on sellainen tunne, että haluaa tulla seuraavallakin kerralla, on mielestäni tärkeimmässä tavoitteessa jo onnistuttu. Jos kaikki sujuu aivan nappiin, on se niin hienoa, että saman haluaa kokea uudestaan. Jos jotain jää hampaankoloon, sitä suuremmalla syyllä haluaa tulla ottamaan revanssin. Eikä muuta tarvita - päivä kerrallaan, treeni kerrallaan, sillä tavalla syntyy jatkuvuus :).