Reissulta palattuani ja matkan rasituksista toivuttuani suunta on taas salille. Voimaharjoittelussa on ollut yli viikon tauko, enkä oikeastaan tiedä mitä odottaa. Onko touhuun vaikeampi tarttua, kun on päässyt vähän "laiskottelun" makuun, vai onko matkan aikana kokemani suurien painojen kaipuu tavallistakin parempi motivaattori?
Henkisen osaston kysymyksiä kumpikin, joita niin kovin mielelläni pohdin. Fyysisiä vaikutuksia en osaa taaskaan ottaa huomioon, vaikka epämääräisesti ehkä hieman huolehdin siitä, ehtiikö viikko aiheuttaa kehityksessä jonkinlaista taantumista tms. No, käy ilmi, että motivaationi ei ole onneksi kadonnut minnekään, vaikka kesäloma onkin houkutuksia täynnä. Sekin käy selväksi, että jotakin on viikossa tapahtunut ihan salaa ja huomaamatta: takakyykkyjä tehdessä en ihan tarkasti muista, paljonko aikaisemmin on noussut, joten ladon tankoon ensiksi kympit ja päälle vielä kaksipuolet, kun tuntuu kovin "kevyeltä". Maitohapot tosin iskevät jo ennen kuin treenit saadaan loppuun asti, mistä syytän - ja vähän harmittelenkin - sitä viikon taukoa. Totuus kyllä valkenee kotona, kun lisäilen treenitaulukkoon päivän painoja. Olen taas ihan huolettomasti tehnyt kyykkäyksessä ennätyksen.
Joten mitä opimme tästä?
Ainakin sen, että kehitystä ei näköjään voi estää. Lopputuloksena reidet tosin kipeytyvät niin kuin en olisi koskaan mitään tehnytkään, ja sitä jatkuu monta päivää, mutta kokonaisuus huomioon ottaen se on kyllä sen arvoistakin. Taas kerran :).
Lomalaisella on hyvä tilaisuus pohtia hieman tarkemmin, mikä motivoi raivaamaan kalenterista aikaa treeneihinkin, vaikka lomalla toki on syytä reissata ja tehdä kaikkea muutakin mukavaa, jota muulloin ei ehdi. Jonkinlaista hulluuttahan sen on oltava, että aivan vapaaehtoisesti itseään "rääkkää" ja vielä jälkikäteenkin hekumoi sillä tunteella, kuinka hyvältä tuntuu kun sattuu... Sillä eihän minullekaan suinkaan pelkkä jalkojen kiduttaminen riitä, vastapainona on käytävä hakemassa myös käsivarret ja vatsalihakset kipeiksi.
Mielenkiintoinen spekulaation aihe (josta minun varmaankin pitää lukea lisää, tämä kun menee jo niin jännittäväksi) on sekin, miten mielihyvä aivoissa oikeastaan syntyy, kun tällainen rasituksen tuottama "terveellinen" särky aiheuttaa mielihyvää, mutta todellisen loukkaantumisen, sairauksien ja vastaavien vaurioiden aiheuttamat kivut eivät sitä tietääkseni tee. Väistämättä mieleeni nousee työkaverin pohdinta siitä, kuinka kunnon rääkin jälkeiset lihassäryt "sattuvat niin, että naurattaa". Tunnistan kuvauksesta äärimmäisen hyvin omatkin olotilani; kun oikein makeasti sattuu vaikkapa portaita noustessa, irvistely ja tyrskähtely muistuttaa hyvin pitkälti sekä tunnetasolla että fyysisenä reaktiona sitä, miltä tuntuu, kun joku armotta kutittaa. Mielihyvän tarkkaa paikkaa aivoissa ei ehkä ole vielä pystytty paikantamaan, mutta erilaisia tunnereaktiota (jopa itkua ja naurua) voidaan saada aikaiseksi "kutittelemalla" eri kohtia ihmisen aivoista. Kuinka lähellä toisiaan mahtavat kipua aistivat alueet ja ilon tunteita käsittelevät aivojen osat olla?
Jos sekaan heitetään vielä kaikki välittäjäaineet (mm. dopamiini, seratoniini ja kumppanit), melkoinen cocktail synapsejani tuolla pään sisällä aktivoi. "Kotisali" on tietenkin myös ihan eri asia, kuin maailman torit ja turut - paikkoihin kiintyy, rutiineihin kiintyy, ja asiat sujuvat melkein kuin omalla painollaan siellä, missä tietää ja tuntee jo hallitsevansa pelisäännöt. Kaikki on siis hyvin, kun olen päässyt taas tuttuihin tankoihin kiinni :)!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti