Toivoin tahdistimen check-upin tuovan jotakin valaistusta hapenottoon liittyviin ongelmiini, ja mielellään myös vinkkejä treenaamiseen, mutta no such luck. No, ehkä se olisi pitänyt tietää. En todellakaan tiedä, olenko niin suuri kummajainen tahdistinpotilaiden joukossa (nuorehko, aktiivinen, sydänvika synnynnäinen jne.), että lääkärien on liian vaikea ymmärtää elämäntilannettani, mutta tuskin nyt kuitenkaan ainoa tapaus tätä lajia olen, joten tietotaitoa pitäisi löytyä. Joka tapauksessa - näkökulmaani asiaan on ilmeisen vaikea käsittää, tai sitten en vain todellakaan osaa selittää asioita oikein, kun kardiologeja ei saa oikein millään ajattelemaan ratkaisuja ns. laatikon ulkopuolelta.
Sen lisäksi rutiinitarkastukset ovat juuri sitä - rutiinia. Kuvio vedetään läpi kymmenessä minuutissa, eikä asiaan paneuduta yksilöllisesti oikeastaan yhtään.
No, tahdistimen antamat arvot ovat normaalit, kuten arvata saattaa - mutta sarjassamme "Mitä helvettiä?" tietokoneen antamat lukemat väittävät vain, että syke ei ole noussut missään vaiheessa yli 150:n! Tässä kohtaa jo huomautan, että ei voi pitää paikkaansa, pulssia on mitattu monet kerrat yli sen. No, tähänpä ei ole kardiologilla muuta vastausta kuin että "no nämä laitteet nyt antavat aika karkean arvion kuten sykemittarit ja vastaavat laitteet, tulokset eivät aina ole ihan luotettavia, kun sydämessä vaikuttavat sekaisin sekä tahdistimen rytmi että oma rytmi".
Tilanne pääsee siis taas yllättämään niin, että hämmennyn, enkä saa pidettyä asiastani loppuun asti kiinni. Koska laatikon ulkopuolelta ei niitä ratkaisuja haeta, kardiologin loppupäätelmä on se, että kun en sykettä (muka) mainittavasti yli 150:n tarvitse, säätöjä ei tarvitse muuttaa. En ole asiasta täysin samaa mieltä - vaikka toisaalta sillä ei ole niin paljon väliä, koska todistettavasti syke kuitenkin nousee sinne toiselle ylärajalle eli 170:een. Olen kyllä aikaisemminkin huomannut saman ilmiön, jota en osaa selittää: tiedän sykkeiden nousseen ylemmäs, mutta se ei kuitenkaan nauhoituksissa näy. Se on ratkaisematon mysteeri, joka ärsyttää minua todella paljon, koska jään spekulaatioideni kanssa tavallaan ihan yksin. Lääkärit uskovat mielummin tietokonetta kuin minua, tai jos eivät nyt suoranaisesti tyrmää väitettäni sykkeiden noususta, uskovat sen olevan niin marginaalista, ettei se merkitse mitään. Ja kuitenkin olen neljä ja puoli kuukautta tehnyt säännöllisesti paljon rasittavampaa liikuntaa kuin koskaan aikaisemmin, joten sen pitäisi ensinnäkin näkyä jossakin, ja toisekseen kyseessä ei siis suinkaan ole mikään "marginaalinen" tarve, vaan säännöllinen, jatkuva olotila.
Toisaalta mieleeni jää silti epäilyksen siemen siitä, nouseeko se syke sittenkään edes rasituksessa kunnolla - tai jos nousee, niin nouseeko vain satunnaisesti, muttei edes silloin, kun sitä tarvittaisiin? Jos näin on, se voisi aivan hyvin olla syynä siihen, että treenaamisesta (ja oletetusta kehittymisestä) huolimatta hapenottokyky ei riitä, ja siitä johtuvat myös rankimpien treenien jälkeiset rintakivut. Mutta onko vika tahdistimen säädöissä vai siinä, että sydämeni - joka siis sillä omalla sinnikkäällä sykkeellään sekoittaa palettia entisestään - toimii joidenkin aivan omien sääntöjensä mukaan, välillä koko hommaa halliten ja välillä ei sitten taas ollenkaan?
Oli syy mikä tahansa, minusta olisi hyvä se selvittää. Tosin jos lääkärit katsovat tällaisen sykesekoituksen olevan asiantila, jolle ei mitään voi, vaikka sen takia mittausarvot ja sitä myöten ehkä tahdistimen toimintakin ovat epätyydyttäviä, niin paljonko minulla itselläni on mahdollisuuksia tehdä asialle mitään? Muuta kuin siis pitää härkäpäisesti pääni ja jatkaa valitsemallani linjalla vähintään siihen asti, kun tulee seinä vastaan - jos tulee.
Mieleni tekisi siis sanoa, että koko käynti on yhtä tyhjän kanssa, mutta pääsen sentään jatkotutkimuksiin. Siitä kiitos niille puristaville tunteille rinnassa - ensimmäinen ja ainoa mahdollinen, tosin tapauksessani erittäin epätodennäköinen syy eli sepelvaltimotauti on sen kaliiperin sairaus, että siihen löytyy kyllä kardiologien ratkaisulaatikosta toimenpiteitä, koska asia on pakko tarkistaa. Ainakin ultraäänitutkimukseen pääsen, ja jos se antaa aihetta selvittää enemmän, niin sitten rasituskokeeseen katsomaan tarkemmin, miten syke käyttäytyy. Minulla toki on haluja selvittää asiaa, oli ultraäänen tulos mikä tahansa (epäilen, ettei sieltä sen kummemmin mitään vikaa löydy), lääkäreistä en tiedä.
Näyttää taas kerran siltä, että minun on otettava ohjakset omiin käsiini. Sen saan sentään varmistettua, että sykemittarin käyttö on ihan ok. Sen antamat lukemat eivät vain välttämättä ole aina luotettavia, koska tuo jo aikaisemmin mainittu tahdistimen ja oman sykkeen yhdistelmä sekoittaa laitteetkin. Hämmentävää minusta on silti se tieto, että yleensä mittarit valehtelevat sykkeen alemmaksi kuin mitä se oikeasti on. Jos siis saan sykemittarin näyttämään yli 150, voidaanko olettaa, että todellinen syke on vielä siitä korkeampi?
Ei siis muuta kuin sykemittariostoksille. Jos ei muuta, niin tuleepahan ainakin todisteita siitä, että se syke oikeasti nousee, ja kenties se saisi lääkäritkin hieman tarkistamaan näkökulmiaan tahdistimen yksilölliseen ohjelmoimiseen. Ellei sitten taustalla vaikuta se ajatusmalli tai oletus, että sydänpotilaan ei tarvitse tai edes kuulu kaikkeen pystyäkään. Niin, ei aina kai tarvitsisikaan, mutta katson olevani aivan eri tilanteessa kuin esimerkiksi tahdistimen vasta äskettäin, jonkin ikääntymiseen/elintapoihin liittyvän sydänsairauden takia saanut 70-vuotias - ja mielestäni toiveeni tai vaatimukseni saada elää "täydesti" ja terveellisesti ikäiseni ihmisen lailla on ihan oikeutettu. Eri asia toki on, jos sitä ei voida millään laitteilla ja ohjelmoinneilla toteuttaa - mutta en tällä haavaa usko, että sitä polkua olisi millään tavalla vielä kuljettu loppuun. Päin vastoin, asialle ei ole tehty vielä oikeastaan yhtään mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti