Heti ensitöikseni kokeilen mittaria lyhyellä pyörälenkillä, ja vaikka osaan odottaa sitä, että sairaalan välineistön antama sykenousu 150 krt/min on virheellinen, hihkun kyllä jo pelkästä ällistyksestä ja vielä enemmän voitonriemusta, kun heti ensimmäisessä ylämäessä syke syöksyy 170:een (itseasiassa hetkellisesti 171:een), ja pysyykin melkein koko lenkin ajan varsin korkealla, alamäistä ja jopa liikennevaloissa odottelusta huolimatta.
Pääasia on siis todistettu välittömästi, mutta pitempiaikainen seuranta on tietenkin hieman vakuuttavampaa. Sitä paitsi pääsen toteuttamaan tutkijan mielenlaatuuni sopivaa näpertelyä, ja mikäs sen hauskempaa :)?
Kahden viikon seuranta alkaa olla jo melko hyvä alkupala. Olen kerännyt taulukkoon tarkoituksella erityyppisiä ja -mittaisia suorituksia, ja kuitenkin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta olen saanut maksimisykkeen nousemaan yli sen väitetyn 150:n:
Lääkärin mielipide asiaan tulee olemaan mielenkiintoista kuultavaa, mutta asiaa järkeillessäni muistan, että diagnoosini sisältää myös satunnaisen eteisvärinän mahdollisuuden. Kävisi ainakin minun maalaisjärkeeni, että jonkinlainen eteisvärinäepisodi olisi käynnistynyt, mutta koska tahdistin on ohjelmoitu tarttumaan asiaan alle minuutissa, eli käytännössä pysäyttämään eteisohjatun tahdistamisen ja siirtymällä tahdistamaan myös eteistä, sykemittari on saanut yhden minuutin sykkeen keskiarvoksi tuon 182.
Itse en tietenkään kyseisen treenin aikana huomannut mitään, mutta sehän se on tahdistimen tarkoituskin :).
Sykkeeni ovat olleet perhepiirissäkin näiden kahden viikon ajan ihan kahvipöytäkeskusteluiden materiaalia. Perheessämme kun näitä liikkujia riittää, myös mielipiteet ja näkemykset vaihtelevat. Toisaalta, kun en itse ole asioihin niin perehtynyt kuin haluaisin - tai sanotaanko niin, että eri osasten yhdisteleminen järkeenkäyväksi palapeliksi ottaa aikansa - keskusteluista ja spekulaatioista on kyllä ollut hyötyäkin. Yleinen arvio kuitenkin on, että sydämeni kyllä tahdistimen avulla seuraa varsin kiltisti aivan normaalin sydämen fysiologista käyttäytymistä. Kunkin liikuntasuorituksen sykemaksimit, pyörälenkkejä lukuunottamatta, joissa ilmeisesti juuri vaikkapa ylämäen polkemisen rasitus on niin kova, että syke syöksyy heti tappiin, ovat havaintojeni mukaan (so. kun silloin tällöin yritän sykettä vilkaista, varsinkin jos olo alkaa tuntua kovin tukalalta rasituksessa) tulleet tilanteessa, jossa varsinainen rasitus on jo loppunut, ja (sisareni arvion mukaan) elimistö pyrkii paikkamaan happivelkaa tihentyneellä sykkeellä. Se kyllä sopisi kokemiini hankaluuksiin; koska tahdistin ei anna enempää hihnaa, vaikka pyrkimys sykkeen nostamiseen elimistössä selvästi on, hengityksen tasaaminen so. hapenpuutteen korvaaminen tuntuu kestävän kauemmin kuin treenikavereilla.
Toisaalta, jos syke pysyy siellä ohjelmoidussa maksimissaan jo tekemisen aikana edes hetken, niin alkaa se olo olla aika tukala silloinkin. Mutta se lienee ihan normaali reaktio kenellä tahansa, jos maksimisykkeellä tai edes aika lähellä sitä yrittää rehkiä pitkän aikaa.
Maksimisykkeellä harjoittelu ei tietenkään ole kaltaiselleni kuntoilijalle mikään pakollinen päämäärä, enkä ole aivan varma siitä, pystyisinkö näillä tiedoilla vakuuttamaan kardiologia siitä, että sykkeen ylärajan nostaminen on tarpeen. Kokonaisuuden kannalta kun näyttää siltä, että 185:n tai sen yli menevää mahdollista maksimisykettä en tarvitsisi kuin happivelan hivenen nopeampaan korvaamiseen. Mutta toisaalta, vaikka tieto siitä, että sydämeni toimii normaalisti, on helpottava, helpottaisi kyllä vielä enemmän, jos tahdistimen maksimisykerajakin olisi asetettu mahdollisimman lähelle oikeaa maksimisykettäni. Silloin minun ei tarvitsisi oikeastaan enää spekuloida, ja tiettyjen tavoitteiden asettaminenkin helpottuisi, kun en voisi käyttää tukikeppinä edes sitä, että "kun se tahdistin nyt vinouttaa tätä lopputulosta..."
Se, että syke nousee niin nopeasti tappiin asti, saattaa silti merkitä huonoa pohjakuntoa, ja olisin kyllä kiinnostunut kokeilemaan, pystyisinkö pitkäkestoisella matalamman sykkeen harjoittelulla vaikuttamaan sydämen toimintaan siten, että syke pysyisi rasituksessakin alhaisemmalla tasolla. Ihan vain testimielessä ;). Sillä loppujen lopuksi tahdistinhan tätä orkesteria johtaa, ja vaikka pää-ärsyke sykkeen nostamiseksi tulee sydämen eteisen kohonneesta syketaajuudesta, myös muut sensorit kuten esim. ruumiinlämmön nousu tai lihasten aktiivisuuden kasvu ovat tietääkseni käytössä. Varsinkin jälkimmäinen voi olla noiden nopeiden sykenousujen syy, ja siinä tapauksessa olen tilanteessa, jossa en kovin paljon omalla harjoittelulla voi vaikuttaa sykevaihteluun, jolloin myöskään sykevaihteluiden tuijottaminen treenaamista ohjaavina tekijöinä on aika lailla poissuljettu vaihtoehto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti