Aikani pähkäiltyäni huonon peruskuntoni syitä ja kehittämismahdollisuuksia, saatan joutua myöntämään, että isäni on neuvoineen sittenkin oikeassa - ainakin osittain. Hän tosin puhuu aina vain peruskuntoa ylläpitävästä liikkumisesta, ja se ei oikeastaan minulle riitä, sillä tottahan haluan nimenomaan kehittyä, en pysytellä tällä samalla (oletettavasti aika alhaisella) tasolla.
Mutta voi tätä ihmismielen ongelmaa; jos jotakin "on pakko" tehdä, lyön jarrut pohjaan, enkä kovin suurella todennäköisyydellä tee niin. Jos vielä joku lähtee hieman ns. ylhäältäpäin neuvomaan ja ohjastamaan, kapinamieli syttyy välittömästi. Tai no, eihän kyse ole oikeastaan siitä, että suhtautuisin nurjasti siihen, että minua neuvotaan tai kenties vaikka hieman käsketäänkin - vaan siitä, kenet tunnustan auktoriteetikseni missäkin asiassa. Valitettavasti perheenjäsenet eivät kelpaa kovin usein siihen joukkoon ;).
Syitä, miksi jokin asia ei onnistu, löytyy toki aina: ei ole aikaa, ei ole lenkkiseuraa, enhän pysty kuitenkaan edes juoksemaan ja reipas kävelykin saa kyllä ennen pitkää puuskuttamaan niin, että kriteeri "pystyy puhumaan kokonaisia lauseita" ei enää täyty. Ajattelen kauhulla "parin tunnin lenkkejä" - tylsää, yksinäistä ja sitä myöten loppujen lopuksi myös ajanhukkaa, koska jos en tekemisestä nauti, en pysty itseäni siihen väkisin ja säännöllisesti pakottamaankaan.
Ei siitä kuitenkaan mihinkään pääse: a) minun olisi syytä alkaa kiinnittää peruskuntooni aktiivisemmin huomiota ja b) arpikudoksen tai muunkaan sydämen toimintaa jollakin tavalla ehkä hankaloittavan ongelman ei pitäisi asiaan vaikuttaa. Alan siis pikkuhiljaa taipua siihen, että niitä pitkiä ja rauhallisia suorituksiakin pitäisi saada ohjelmistoon. Jos keräämästäni informaatiosta oikein ymmärän, en liiku juuri ollenkaan sellaisilla tavoilla, että se täyttäisi aerobisen harjoittelun kriteerit. Pientä ylläpitävää liikkumista tulee toki päivässä paljon (mm. työpaikan portaat), mutta edes siitä kohtuukuormitteisesta liikunnan määrästä, jonka pitäisi peruskuntoa jo vähän kehittääkin, en ole laisinkaan niin varma.
Nyt on siis vain löydettävä hyvä tapa kiertää ja/tai murentaa tuo vaistomainen vastarintani. Mutta siitähän minulla on jo kokemusta :). Ensimmäisen valonpilkahduksen tarjoaa pyöräily - siitä minä sentään pidän, jos ja kun saan rauhassa polkea omaa vauhtiani, ja tässähän kohden sen enempää ei oikeastaan tarvitakaan. Tähän asti olen ollut tiukasti sitä mieltä, että kun työssäkäyminen muutenkin häiritsee elämää ja kaiken mukavan tekemistä, en millään haluaisi kuluttaa siihen yhtään sen enempää aikaa. Koska työssäkäymiseen kuuluvat myös työmatkat, olen niputtanut ne samaan riesaan - pakollista ajankäyttöä, joka on muusta elämästä pois!
Vaatii yhden iltapäivän tiiviin ja sinnikkään pohdintarupeaman, että rattaat päässäni alkavat taas asettua uuteen (ja järkevämpään) asentoon. Puoli tuntia ylimääräistä ajankäyttöä suuntaansa eli tunti päivässä "pois" normaalista päivärytmistä ei ehkä kuitenkaan vielä maailmaa kaataisi? Eikä se loppujen lopuksi olisi suinkaan ajan kuluttamista turhaan, vaan päinvastoin työmatkan käyttämistä hyödykseen. Työmatkani on lyhyintäkin reittiä käyttäen yli kymmenen kilometriä yhteen suuntaan, joten eiköhän se jo päivän treenistä kävisi - ja kehittymiseen riittäisi varmasti tässä vaiheessa aivan hyvin, jos kävisin pyörällä töissä vaikka vain kerran tai pari viikossa.
Tässä vaiheessa alan tuntea itseni taas jo hieman tyhmäksi. Merkillistä, miten vaikeaa on ollut asennoitua asiaan noin päin - ja miksi ihmeessä en ole tähän lopputulokseen päässyt aiemmin? Toisaalta - samapa tuo, kun viesti on vihdoin mennyt perille, vaikkakin vähän tavallista pitempiä piuhoja pitkin. Ja kun oman pienen päänsä turvin ja itsensä ovelasti "nurkkaan" järkeillen saa päätöksen tehtyä, siitä luulisi olevan helpompi pitää myös kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti