Itseni tuntien ja alkuperäistä mottoani seuraten ryhdyn ajatuksista tekoihin välittömästi. Koskaanhan ei muutenkaan kannattaisi jättää huomiseksi sitä, mitä voi tehdä jo tänään, mutta ei varsinkaan silloin, jos taustalla häilyy epäröinti. Itselleen ei parane jättää yhtään "hihnaa" - näin järkeilen. Muuttolaatikot ehkä kaipaisivat pakkaajaansa ripeämmin töistä kotiin, mutta saavat nyt nekin odottaa sen ylimääräisen puolituntisen. Sanasta naista, ja niin edelleen.
Olen arvioinut työmatkaan kuluvan pyörällä, varsinkin näin ensimmäisellä kerralla, noin tunnin. Myöhästyn tosin jo lähdöstä vartilla, mutta reippaasti kipuan silti pyörän selkään ja lähden matkaan. Voihan olla, että asvaltoidulla pyörätiellä matka sujuu sittenkin nopeammin. Valitsen myös maisemareitin eli Saarenmaantien, sitä kun on minulle myös paljon kehuttu ja haluan vähän varmistella sitä, että tämä työmatkakokeilu olisi niin sujuvuutensa kuin muidenkin mielihyvää tuottavien elämysten kannalta mahdollisimman onnistunut.
Alle kymmenen minuutin päästä matka tyssää siihen, että pyörätie näyttää olevan jyrätty pois niin pitkältä matkalta, etten edes näe, kuinka pitkä pätkä pyörää pitäisi sorakasojen ja sepelimurskan seassa taluttaa ennen kuin matka voi jatkua polkien. Mutta nokkelana tyttönä arvelen, että voinen poiketa reitiltä lähempänä järvenrantaa kulkevalle kävelytielle. "Kyllä kai sieltä jostain kohdasta pääsee isolle tielle kuitenkin!".
No, ei pääse. Enää. Se ensimmäinen vastaantuleva soratie oli ainoa mahdollisuus (kuten myöhemmin käy ilmi). Poljen eteenpäin odottaen asvaltoidun tien tulevan eteen viimeistään seuraavan - tai sitä seuraavan - mutkan tai mäen jälkeen, kunnes tajuan olevani reitillä, jonka tarkasta suunnasta minulla ei ole kunnollista käsitystä. Lievä levottomuuskin jo vaanii - jos reitti kulkeekin mutkitellen pelkkiä metsäalueita, saatan painattaa pahimmassa tapauksessa ohi Kangasalan keskustankin. Arkinen työmatka alkaa yllättävän nopeasti muistuttaa eränkäymistä: pidän silmällä auringon suuntaa ja vakuuttelen itselleni, että ennemmin tai myöhemmin kyllä väistämättä päädyn ensinnäkin jollekin asuinalueelle ja sen jälkeen myös johonkin sellaiseen kohtaan, jonka tunnistan. Toistaiseksi ei tosin näy kuin mäkinen hiekkatie (ja aikamoisia mäkiä ovatkin - ylöspäin on isoimmissa pakko taluttaa pyörää ja sekin käy jo työstä, mutta alaspäin saa kyllä sitten lasketella niin että korvissa viuhuu), metsää ja voimalinjoja.
Aamulenkki olisi aivan ihana - linnut ja perhoset lentelevät pyöräni editse, komeat maitohorsmat reunustavat tietä, aurinko paistaa ja missään ei ole ristinsielua - jos reissulla ei olisi pakollista päämäärää. Mutta kun on, takaraivossa naputtaa ikävästi se tieto, että töissä piti olla kahdeksan maissa. (Toim. huom.:"yllättäen" en ihan siihen ehtinyt.)
Viiden kilometrin jälkeen tömähdän Kisapirtin pihaan. Senkin sijainnista minulla on melko hämärä käsitys, mutta tiedän sentään suurinpiirtein, missä olen. Pelastus on tarjolla autotien muodossa - sitä seuraamalla pääsen ainakin takaisin sivistyksen pariin, vaikka se vaatisikin sitten aina kotikulmille asti palaamista. Onneksi ei tarvitse aivan niin kauaksi ajaa, sillä päädyn kätevästi Sillansalmen ylityspaikkaan ja sieltä turvallisesti ihmisten ilmoille. Matka jatkuu Kangasalantietä ja pääsen kommelluksitta töihin asti, vain 20 minuuttia myöhässä.
Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka ylimääräinen lenkki hieman kaihertaakin, ja varsinkin ne tällä tempauksella "tienaamani" miinukset työaikasaldoon. Ehkäpä sen voi tosin hyödyksi laskea, että ihan suunnittelematta saan heti tällaisen lisäannoksen sitä kaipaamaani peruskuntoharjoittelua. Jälleen vain käy mielessä, miten ihmeessä onnistunkaan saamaan aikaiseksi näitä surkuhupaisia sattumuksia. Kukaan muu ei tietääkseni kykene käytännössä eksymään ihan vain tavanomaisella matkalla töihin - se vaatii ilmiselvästi tällaista erityislahjakkuutta. Tai sitten muut vain ymmärtävät olla paljastamatta pahimpia sekoilujaan ;)?
Mutta olenhan sen jo aiemminkin todennut: elämä on seikkailua. Ja jos Sinun elämäsi ei sitä vielä ole, minulta saat kyllä loistavia vinkkejä siihen, miten niitä seikkailuja tehdään, vieläpä varsin vähällä vaivalla! Erinomaisia tuloksia tuottavat ainakin satunnaiset päähänpistot ja niiden välitön toteuttaminen sekä ns. kuuluisien viimeisten lauseiden johdattelema toiminta, kuten esim. "äkkiäkös minä tästä oikaisen" tai "ei se nyt niin vaikeaa voi olla".
Vähemmällä olisin päässyt, jos olisin vain rämpinyt sen sepelikön yli. Mutta silloin olisi jäänyt hyvä tarina syntymättä ja kertomatta. Arvo se on viihdearvokin, kun tarkemmin ajattelee...
Illalla olen todella väsynyt, paljon väsyneempi kuin CTK:n treenien jälkeen. Vaikka kotimatka sujuukin suorempaa reittiä, mäkiä löytyy kyllä siihenkin suuntaan kulkiessa, joten loppumatkasta pohkeet ja etureidet alkavat olla jo hyvinkin särkeväiset ja kaikkensa antaneet. Itseasiassa on siinä ja siinä, etten arvioi tätä pyöräilyideaa liian rankaksi toteuttaa. Helppoa se ei ainakaan tule olemaan. Tavoitteesta joudun heti karsimaan: tällä hetkellä vain kerta viikossa tuota lajia tuntuu realistiselta, ja siitäkin joutunen tinkimään. Jos on menoja tai muuta tärkeätä tekemistä, en voi vetää itseäni ihan noin piippuun, koska palautuminen näköjään tarkoittaa koko loppupäivän kestävää puolikoomaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti