Lukion psykologiantunneilla jo aikoinaan opin, että ihmisen elämänkaaren jokaiselle aikuisiän vuosikymmenelle suorastaan "kuuluu" oma ikäkriisinsä. Elämäntaparemontti näyttää tosin pistäneen pakan sekaisin siltäkin osin, sillä olen jo jonkin aikaa taistellut erinäisiä ikäkriisin aaltoja vastaan, vaikka osa päässäni pyörittelemistäni asioista liittyvät minuuteen ja identiteettiin myös laajemmin, pientä muuttuvaan ulkomuotoonkin sopeutumista unohtamatta.
Ikäkriisin polttoainetta näyttää olevan nykyisen fyysisen hyvän olon ja todellisen ikäni välinen "ero", joka tuntuu kasvaneen. En ollut kymmenen vuotta sitten läheskään näin aktiivinen, reipas ja voimaini tunnossa. Vaikka en itseäni enää kaksikymppiseksi enkä edes kaksvitoseksi koekaan, seuraavaksi täyteen tuleva 35 vuotta tuntuu suorastaan kauhistuttavalta. Käytännössähän se tarkoittaa sitä, että alan olla jo lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä - ja se on ihan liian paljon verrattuna siihen, kuinka keskeneräiseksi, elämää yhä vasta "opettelevaksi" ja joskus jopa ihan kakaraksi itseni välillä tunnen. Klassinen ikäkriisin oire on jonkinasteinen ahdistus siitäkin, että tätäkö tämä elämä vain on, kenties seuraavat 35 vuotta - töitä, töitä ja töitä, välissä muutamia kultaakin kalliimpia vapaa-ajan hetkiä ja lomia, jolloin sitten puuhastelee mitä puuhastelee.
Treenaus on tosin muodostunut tärkeäksi henkireiäksi, sillä vaikka sekin on tavallaan vain tuota samaa puuhastelua, se on sentään kaikkea muuta kuin kotiin jämähtämistä. Tosin "epätoivon hetkinä" olen fatalistisen varma myös siitä, että sain tämän urheilullisen herätyksen liian myöhään, enkä pysty enää kohentamaan iän kertyessä kasautuneita vaurioita. Kaikenlaista pientä kremppaa kun aina löytyy - on tosin löytynyt jo vuosikaudet - ja muistelen kaiholla kaksikymppisen elämää, jolloin mikään rasitus ei tuntunut vielä missään (vaikka ehkä näkymättömiä vaurioita aiheuttikin). Nytkin on muuttopuuhien jäljiltä selkä hieman vinksallaan, vaikkei onneksi ihan niin pahasti, että tuskissani kiemurtelisin.
Ikääntymisen vaikeus mielen päällä tulee päivän treenin jälkeen sujuvasti puhe fyysisten taitojen oppimisesta aikuisena ja ns. vanhana. Juttukumppanini iskee asian ytimeen todetessaan, kuinka on hienoa aikuisenakin oppia uusia asioita, täysin vastoin sitä väitettä tai yleistä uskomusta, että tietyt taidot on opittava nuorena (siis vähintään ennen kuin täyttää kaksikymmentä!), muuten peli on menetetty. Se on piristävä ja ilahduttava ajatus, sillä minähän en näitä fyysisiä taitojani ole oppinut kuin vasta viimeisten kuuden vuoden aikana, jos siis tanssiharrastus lasketaan mukaan mutta retkeilyä ja vaelluskokemuksia ei :).
Olen kuluttanut (liikaa) aikaa keskustelupalstoilla ja lukien höpöhöpöviihdesivuja (lööppilehdet jne.), joissa kesien kestoaihe eli vähäpukeiset naiset ja miesten oletettu ehdollistuminen näiden minihameiden, mikroshortsien ja spagettiolkaintoppien hädin tuskin peittämien kehonosien tuijotteluun on ollut kovasti esillä. Yleensä en näistä asioista mitään näe enkä tajua, kun olen niin omissa ajatuksissani - joista "vaikutuksen tekeminen miespuoliseen väestöön" on yleensä hyvin, hyvin kaukana. Mutta tällä kertaa tulee yhtäkkiä mieleen olla kerrankin tarkkana ja vahtia, jääkö kukaan kiinni, kun kotimatkalla piipahdan markettiin iltapalaostoksille.
Eikä muuten jää. Mikä pettymys. Tästäkö se keski-ikä ihan oikeasti alkaa, peruuttamattomasti? Otsikon sananlasku tulee siis todennettua välittömästi, ja hetken on hieman hölmistynyt olo, kuin noin intouduin jo melkein ns. keulimaan. Toisaalta episodi itsessään virkistää sittenkin; eivät asiat ehkä niin huonosti vielä ole. Niin kauan kuin itsellä säilyy halu muuhunkin kuin tapettiin sulautumiseen - oli kyse sitten henkisistä tai fyysisistä ominaisuuksista - lienee vielä toivoa. Ja perjantai-illan markettiyleisö olikin varmasti vain väärä kohde ;)!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti