Tahdistimen vaihdosta on kuukautta vaille vuosi, ja minulla on omat syyni odottaa jo melko kärsimättömänä kutsua kontrollikäynnille. Hapenottokykyni, tai oikeastaan sydämen vastaaminen hapensaantitarpeisiin kun on muodostunut jo pohdintojeni kestoaiheeksi - enkä taida saada siitä täyttä selkoa ilman lääkärin konsultaatiota.
Kuten aika monta kertaa aiemminkin, mittani tulee täyteen odottelua ja otan ohjakset, eli tässä tapauksessa puhelimen omiin käsiini ja soitan sydänkeskukseen. Kohteliaasti tosin alkuun tiedustelen vain sitä, onko heillä tietoa siitä, milloin tuo check-up mahtaisi olla, ja painotan sitäkin, että missään hengenhädässä en ole. Rankemmanpuoleinen urheiluharrastus on vain saanut epäilemään, pitäisikö tahdistimen säätöjä hieman katsoa uudestaan. Keskustelu etenee kyllä toivottuun suuntaan ja lopulta pääsen oikein valitsemaan, milloin olisi näppärintä tulla tarkistukselle. Otan ajan parin-kolmen viikon päähän, jolloin olen jo turvallisesti lomalla eli työaikasaldokaan ei tule ylimääräisestä poissaolosta ottamaan penaltyminuutteja (tai siis -tunteja, oikeastaan).
Olenpa ovela. Vaikka tottahan se(kin) on, että tilanne minua hieman arveluttaa riuskan "no ei se nyt mitään ole" -asenteen ylläpitämisestä huolimatta. Hankalin, epämääräisin ja huolestuttavin oire on edelleen ollut rankan, sykettä nostavan rutistuksen jälkeinen puristava tunne rintalastan alla. Rasitusrintakipu, angina pectoris, on mm. sepelvaltimotaudin oire, jota ilmeisesti yleensä ensiksi epäillään, vaikka lienen vielä hieman nuori siihen (ikäkriisistäni huolimatta - josta kenties joskus lisää, jos/kun olen avautumistuulella). Mitään ko. sairaudelle altistavia muitakaan tekijöitä en itsestäni tai elämäntavoistani löydä - ei ole ylipainoa, ei diabetesta, normaali kolesteroli ja verenpaine, en tupakoi - ja liikuntaakin luulisi nykyään olevan tarpeeksi! Ainoa altistava tekijä on jonkinasteinen sukurasitus.
Mutta vaikkei sepelvaltimotaudin vaaraa olisikaan, on hieman liiankin helppoa tehdä kotidiagnoosi ja yhdistää tuo puristava tunne siihen seikkaan, että syystä tai toisesta ja tahdistimenkaan avulla sydän ei pysty pumppaamaan verta niin runsaasti/kovalla sykkeellä, mitä vielä "ikäni puolesta" tai ihan vain heikohkon peruskunnon takia tarvitsisin. Mistä seuraisi, että sydänlihas ei siten saa tarpeeksi happea. Ja eikö silloin olla samantapaisessa tilanteessa kuin sepelvaltimotaudissa, jossa sydänlihaksen hapenpuutteen aiheuttaa sepelvaltimoiden ahtaus, koska niiden kautta ei mahdu virtaamaan tarpeeksi verta?
Ehkä, ehkä ei, spekulaatiota kaikki tyyni. Mielelläni puhuisin itseni vähintään kliiniseen rasituskokeeseen, mutta koskaan ei voi olla ihan varma, riittääkö niitä julkisen terveydenhuollon resursseja minuun "tuhlattavaksi" - omituisesti höyrähtäneeseen naiseen, joka pääsisi "ongelmastaan" yksinkertaisesti lopettamalla tällaisen itsensä rääkkämisen ;). Mutta jos asia selvitettäisiin perusteellisesti (niin, että minäkin sen uskon...), minulla ei olisi enää ainakaan tarvetta käännellä ja väännellä tätä samaa asiaa aina uudestaan, ja hyvällä tuurilla apukin löytyisi tosiaan jo niistä tahdistimen säädöistä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti