Olen tietenkin taas uudella innolla käyttänyt sykemittaria, nyt kun on hyvä syy sen kanssa leikkiä ja seurata tilannetta. Alustavasti säätökorjaus vaikuttaakin toimineen: en ole havainnut ainoatakaan sykkeen romahtamista. Äärirajoille vievät testit ovat toisaalta vielä tekemättä, koska olen kiltisti liikkunut niissä rajoissa, joissa tiedän sykkeennousun pysyvän vielä hallittuna. Näyttää kuitenkin siltä, että ei se 180:kään ihan oikeasti riitä, jos jotakin nopeammin sykettä nostavaa yritän lähteä tekemään, sillä myös voimatreeneissä syke naputtelee erimittaisia pätkiä siellä 180/181 rajalla. Se vain ei mene niin vauhdilla "rajan yli", että seurauksena olisi sykkeen putoaminen, mutta epäilemättä näin tulee edelleen vauhdikkaammilla tunneilla käymään.
Minähän jo tavallaan päätin ja vannoin, että kun on jo aika helppoa ennustaa, mitä tapahtuu, jos päästän sykkeen riehaantumaan, en sitten edes lähde kokeilemaan enää niille rankemmille tunneille, tuleeko hengenahdistus vai ei. Mutta kävin kuitenkin - Mix-tunnilla vähän sykettä härnäämässä siellä "rajapinnassa". Vaikka tahdistimesta ei irtoa enempää, eikä minkäänlainen itsensä hengenahdistukseen ja sydänlihaksen hapenpuutteeseen asti vieminen taida siksi suorituskykyä mihinkään parantaa, niin sellainen tunne jäi, että ne kymmenenkin lisäpykälää auttavat pitämään tilanteen hitusen paremmin ns. hanskassa. Syke notkahti vain kerran, ja tosiaankin vain notkahti (sikäli kun huomasin - en voi tietenkään koko ajan tuijottaa ranteeseeni, jos aion jotakin tehdä), ei romahtanut - mikä saattaa tarkoittaa sitä, että vain vauhtia hidastamalla tai ylimääräisiä taukoja pitämällä saan sykkeen pysymään juuri siinä rajalla, että tahdistin ei lähde tekemään omia eteisvärinätulkintojaan. Rohkaisevaa siis - vaikka en ole aivan varma, tulenko kovin usein näillä sykettä nostavilla tunneilla käymään, sillä fysiologian kanssa kikkailu vie kuitenkin jotakin pois itse tekemisen ilosta: siitä, että tekee ihan oikeasti täysillä eikä joudu varomaan.
Olen muistellut viime aikoina myös sitä, kuinka lapsena kuitenkin pystyin tekemään monenlaisia asioita - pieniä juoksupyrähdyksiä, puuhun kiipeämistä, tavallista reipasta kävelyä ja touhua - tasaisesta 80 krt/min sykkeestä huolimatta. Muihin verrattuna toki väsyin nopeasti ja piti olla hengähdystaukoja, mutta yllättävän vähällä sitä vain touhusi omien voimien mukaan, kun ei lapsen viattomuudessa varsinaisesti ymmärtänyt jäävänsä mistään paitsi - vaikka, kuten olen aiemmin kertonut, kouluiässä kyllä iski se oman huonommuuden häpeä, kun esimerkiksi koulun liikuntatunneilla niin moni asia mitattiin kilpaillen.
No, tilanteissa on kuitenkin eroja. On eri asia toimia aina matalalla sykkeellä kuin kokea tuollainen sykkeen romahtaminen kesken rankan rasituksen. Se, että joutuu todellakin lopettamaan kesken kaiken, on edelleen ongelma myös henkisesti. Huolimatta siitä, että tiedän syyn, ja senkin, etten voi asiaan kunnolla vaikuttaa, pysähtyminen tuntuu omassa mielessä luovuttamiselta, enkä pidä siitä tunteesta ollenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti