*Kun aika oli sopiva ja kerroin miesystävälleni tahdistimesta, hän muutaman tarkentavan, asiallisen kysymyksen jälkeen piti tuumaustauon ja totesi sitten naama peruslukemilla: "Niin, sä olet siis kyborgi." Vastasin siihen tietenkin yhtä lakonisesti: "Joo." Samalla arvostin aidosti tätä sananvaihtoa. Ajoitus ja huumorin laji olivat yhteneväiset oman huumorintajuni kanssa. Jos tosiasioita ei voi muuttaa, on parasta vetää ihan överiksi ja nauraa niille.
"Uudelleenohjelmointini" eli tahdistimen säätöjen muuttaminen, tai lähinnä koko tämän asian turhankin kauan kestänyt ihmettely ja kääntely sai minut mietteliääksi. Tilannetta en siis sittenkään vain purematta niele, vaikka sopeutua tähän toki täytyy, kun muuta mahdollisuutta ei ole. Eikä ole koskaan ollutkaan. Aina se on tullut myös tehtyä, useita kertoja, olosuhteiden muuttuessa tai uusien ongelmien ilmaantuessa, kuten nytkin.
Muistan, kuinka jossakin murrosiän hetkessä pohdin itsekseni kipeää kysymystä: jos ihminen on elossa ja pystyy toimimaan vain ja ainoastaan koneen avulla, onko hän silloin oikeasti ihminen ollenkaan? En onneksi saanut dilemmasta aikaan sen suurempaa identiteettikriisiä, vaan ne pari kertaa riittivät sekä vahvistamaan käsitystä itsestäni että antoivat jonkinlaiset repliikit valmiiksi, mikäli joku joskus asian kyseenalaistaisi. (Tähän päivään mennessä en ole joutunut niitä repliikkejä käyttämään.) Minua lohdutti jostakin syystä jo sekin ajatus, että sydänlihakseni on kuitenkin omani, eikä sitä siis korvaa mikään metallinen mökäle, vaan tahdistin on sittenkin "vain" apulaite; olen siis joka tapauksessa kokonainen henkilö ja kaikki sisäelimet ovat tallessa oikeilla paikoillaan, vaikka tuo yksi (tärkein...) niistä ei omin voimin oikein pelaakaan niin kuin pitäisi.
Mutta tuo nuorena harrastamani kriittinen tarkastelu osui vaistomaisesti yhteen ydinongelmaan, joka on yhä selvästi jollakin tasolla läsnä arkielämässäni. Suorituskykyni ja ne puitteet, joissa minun on elämääni elettävä, harrastukseni valittava ja opittava myös joistakin asioista tai päämääristä luopumaan, on koneen varassa. Eikä kone, vaikka kuinka edistyksellinenkään, ole ihan sama asia kuin luontainen fysiologinen toiminta. Tietenkin on erinomainen asia, että tahdistin on olemassa, ja että nykypäivänä siihen todella saa ohjelmoitua kaikenlaisia toimintamalleja, ja samalla se tallentaa valtavasti mielenkiintoista tietoa. Siitä huolimatta tästäkin ongelmasta jää käteen hieman sellainen tunne, että "joku" ei nyt ole miettinyt asiaa ihan loppuun asti. En tosin tiedä, kuka se "joku" on, mutta jos minulta olisi kysytty, olisin varmasti osannut antaa tarkimman mahdollisen määrittelyn sille, miten tahdistimen kuuluisi toimia. Tahdistimien suunnittelijoissa, rakentajissa, markkinoijissa, myyjissä, ostajissa ja lopulta hoitotoimenpiteistä vastaavissa lääkäreissä saattaa olla joukossa tahdistinpotilaita, mutta silti tuntuu siltä, että niinkin olennainen asia kuin laitteen käyttäjän omakohtainen ja inhimillinen näkökulma jää uupumaan.
Omassa tapauksessa ihmetyttää siis lähinnä se, että kun kerran näitä perustahdistimia asennetaan kuitenkin kaikenikäisille aikuisille, mikä järki on jättää tahdistimen tekninen maksimisykeraja 180:een? Yksilöllinen ohjelmointi kun nimenomaan mahdollistaa sen, että sitä ylintä mahdollista sykerajaa ei ole pakko käyttää, jos se ei potilaan terveydentilaan syystä tai toisesta sovi. En olisi ehkä elokuussa 2011 osannut ennustaa, että puolen vuoden päästä siitä keksinkin innostua cross trainingista, mutta oletusarvo olisi hoitotaholla silti voinut olla se, että hoikan, perusterveen (AV-blokki poislukien), vähän päälle 30-vuotiaan naisen elämäntapa ja tavoitteet suuntautuvat henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Päätökset siitä, mikä kenellekin riittää maksimisykkeeksi, samoin kuin oletukset siitä, miten sydämen ja tahdistimen yhteispeli toimii, eivät siis oikeasti kelpaa tai ole riittäviä ohjelmoinnin pohjaksi. "Hihnaa" liikunnallisuuden ja oman terveyden kehittämiseen pitäisi ainakin jokaiselle antaa riittävästi, eikä noudattaa vain ns. yleispäteviä minimiasetuksia.
Olen yrittänyt kyllä ymmärtää sitäkin puolta asiasta, miksi säädöt jätetään alhaisemmiksi kuin mihin laitteen (saati ihmisen itsensä) rahkeet riittäisivät. Terveysnäkökohdat voisivat olla asiallisen kuuloinen perustelu, mutta omalla kohdallani tämä puoli on kyllä jäänyt varsin epämääräiseksi. Varsinaisia terveydellisiä perusteluita ei tietääkseni siis edes ole. (Se, että lääkäri väittää, että kun syke ei lokitietojen mukaan ole noussut "juuri ollenkaan" yli 150:n/170:n, en korkeampaa maksimia tarvitsekaan, ei todellakaan ole terveydellinen peruste, vaan jokseenkin alkeellinen tulkintavirhe.) Eteisvärinäepisodit saattaisivat sellainen olla, mutta itse asiassa kukaan lääkäri ei ole siihen suoraan yrittänytkään vedota, vaan olen ihan itse arvuutellut, mitkä asiat voisivat olla riskitekijä, kun kerran säätöihin kajoaminen on ollut niin vastentahtoista. Kymmenen mittayksikön lisäys ei näköjään ainakaan ollut mikään kynnyskysymys, kuten tässä tuli vihdoin todistettua, vaikka aikaisempien käyntien jahkailusta olisi niin voinut kyllä luulla.
Sitä perustelua, että alhaisemmilla sykkeillä tahdistimen virtalähde kestää pitempään, on vielä huomattavasti vaikeampi hyväksyä. Lääkäreiden ja ehkäpä koko yhteiskunnan näkökulmasta jokainen säästetty sentti tai ajassa edes vähän pitemmälle lykätty leikkaus (terveysriski ja taloudellinen kuluerä) on hyvä juttu, mutta minua itseäni ei juurikaan ilahduta tieto, että säästän tahdistimen virtaa, kun en pysty esimerkiksi soutamaan, juoksemaan, tai edes polkemaan pyörää kovinkaan reipasta vauhtia. Kenties sillä "säästöllä" tahdistimen vaihtoa voitaisiin siirtää puoli vuotta tai jopa vuosi eteenpäin, mutta sitä odotellessa tuo kyseinen rajoitus ehtii muistuttaa minua harmillisesta olemassaolostaan vähintään viikottain - kuuden, kahdeksan tai hyvällä tuurilla jopa lähemmäs kymmenen vuoden ajan.
Se, jos mikä, saa miettimään, kumpi tässä olisi lopultakin tarkoitus olla, kone vai ihminen - ja kenen mielestä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti