Jatkotoimepiteisiin tahdistimen suhteen tuli onneksi kutsu luvatun kerkeästi, sillä rasituskokeen tulokset saivat minut sittenkin hieman liian varovaiseksi. Toki, kun syystä ja toisesta on jättänyt treenikertoja väliin viime aikoina, pienempikin (teko)syy alkaa "kelpaamaan" - mutta kieltämättä tässä tapauksessa tieto siitä, että tukala olo ei johdu mielikuvituksesta (siis että ei se sykemittari huijaakaan), laittoi epäilemään, onko järkevää edes lähteä rehkimään, ja varmaankin jopa ihan pätevästä syystä. Jostakin tosin olen tässä tämän sykeongelman aikana kyllä lukenut, että hetkellinen hapenpuute eli sydänlihasta vaurioittaisi, mutta jos tilanne on toistuva - ja vieläpä niin nurnikurinen kuin mitä tämän tahdistimen kanssa eläessä näköjään on - niin kyllä se silti vähän pään hakkaamiselta seinään tuntuu. Ja sydänparan turhalta kiusaamiseltakin, kun se ei kerran mihinkään muuhun pysty venymään kuin siihen, mitä tahdistin käskyttää.
No, sain itseni kuitenkin liikkeelle sillä perusteella, että hyvähän se on nyt kerätä näitä hengenahdistuksen kokemuksia muistiin, jotta osaan verrata, paraneeko tilanne tahdistimen säätämisen jälkeen. Rasitusoireet ovat kuitenkin tehneet itsensä tiettäväksi joka kerta, mikä tietenkin on hidastanut tahtia: on ollut pakko pysähtyä ja odottaa, että syke näyttää palautuneen takaisin sopivalle tasolle.
Vaikka treenaaminen onkin ollut vielä puolitehoista, ryhmätunneille uskaltautuminen tekee puuhasta kuitenkin paljon hauskempaa. Liikunnan ilo siis pilkahtelee tekemisessä aivan eri tavalla kuin koko sinä aikana, kun olen ollut porukasta "poissa". On mukava nähdä tuttuja ja uusiakin naamoja, ja yllätyksekseni laitan aiempaa tarkemmin merkille myös kanssatreenaajissa tapahtuneet myönteiset muutokset. Ei toki sillä, että ketään "kyttäisin" sen kummemmin kuin aikaisemminkaan - onpahan vain mielenkiintoinen ahaa -elämys sekin, että jos ei ihmisiä näe muutamaan kuukauteen, muodonmuutos voi olla melkoinen. Tämän havainnon taas yhdistän nopeasti tietenkin siihen, että samalla tavalla kenties oma aiempi muodonmuutokseni on ns. pistänyt silmään sekä tutuille että vähän tuntemattomillekin, vaikka sitä ei silloin oikein itse rekisteröinytkään.
Tällaiset havainnot ovat omiaan kannustamaan minua taas eteenpäin, vaikka kaikkeen en pystykään. Sykesäädöt saadaan ehkä kuntoon, mutta selälle ei pitäisi vieläkään kasata kovin paljon painoa, huolimatta siitä, että voimaa kyllä suurempaankin kuormaan riittäisi. Se turhauttaa, sillä siitä tulee tunne, kuin olisin taantunut vieläkin alemmas siitä, mikä oli lähtötilanne vuosi sitten. Toisaalta olen kyllä muutenkin hieman pihalla kaikkien treenipainojen suhteen, kun en ole perusliikkeitä tehnyt kohta puoleen vuoteen kuin satunnaisesti kokeillen.
Viimeksi eilen siis muistuttelin mieleeni, mitkä ne olivatkaan ne alkupräiset päämääräni vuosi sitten. Liikunnallisen elämäntavan opettelu ja erityisesti siitä nauttiminen oli perustelulistan kärjessä silloin ja siitä minun on lähdettävä tänäkin keväänä. Parempi fyysinen kunto ja suorituskyky oli toinen tärkeä syy, ja sekin pitää yhä paikkansa. Näistä, ja toistaiseksi vain näistä, olisi hyvä pitää kiinni, ja unohtaa vielä hetkeksi painomäärien kasvattaminen. Jos lähden siitä oletuksesta, että lähtötaso on pelkkä tanko, tiedossa on ehkä ilahduttavia "parannuksia" ja vähemmän harmittelua siitä, mitä voisi olla, jos ei tätä puolen vuoden räpeltäimistä olisi tullut väliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti