Alan vajota kaamosajan vaikutuksesta siihen mielentilaan, että kaikkein mieluisin (tai ainoa mieluinen) tekeminen vapaa-aikana on oleilla kotona pyjamassa ja villasukissa. Siinä ei sinänsä liene mitään pahaa, kun nautin omalla tavallani tästä pimeästä ajasta, mutta myönnän jättäväni treenejä väliin ihan vain siitä ilosta, että saan olla rauhassa neuletöideni kera kotosalla, järjestellä kotiani lopulliseen kuntoon muuton jäljiltä ja hemmotella itseäni hieman monimutkaisemmilla kotiruuilla kuin mitä yleensä.
Kantavana ajatuksena on toisaalta kuitenkin se, että itselleen täytyy olla armollinen ja tehdä asioita, joista nauttii ja joista tulee hyvä mieli ja olo. Tasapainottelen siis mielestäni edelleen kohtuullisella menestyksellä - nautin kotihiirenä oleilusta, mutta yhtäkään täysin treenitöntä ja liikkumatonta viikkoa en ole pitänyt. Kieltämättä jonkinlaista pysähtyneisyyden tunnetta luo myös se, että tahdistimen säätöjen kanssa ei ole edelleenkään päästy puusta pitkään. Kun olen välilevyongelman takia ottanut nyt muutenkin rauhallisemmin, tunnen ajautuneeni jo aika kauas siitä alkuperäisestä "rankan treenin" ja kehityksen määrätietoisen metsästämisen ajatuksesta, joka aiemmin oli vahvasti valloillaan.
Pääsin kyllä vihdoin sydämen ultraäänitutkimukseen ja lepo-EKG otettiin kyseistä käyntiä varten myös. EKG:n tuloksen perusteella mittauslaite ehdotti "tarkemmin määrittelemätömtä johtumishäiriötä" (pitää paikkansa), (vanhaa) infarktia (mitä ihmettä?) ja iskemiaa eli sydänlihaksen hapenpuutetta. Viimeksimainittua on myös ihan todistetusti ollutkin, rasitusrintakivun takiahan minä kesällä kardiologin puheille väkisin halusin.
Arvasin kyllä, että koneen tekemässä infarktidiagnoosissa ei todennäköisesti ole perää, ja samaa mieltä tuntui lääkärikin olevan. Itseäni jäi tosin mietiytttämään, voisiko tahdistinjohtojen kiinnityskohtien arpikudos sydänlihaksessa selittää sen, mutta en vielä lähtenyt lääkärin kanssa asiasta keskustelemaan, koska ultraäänitutkimuksen avulla juuri siihen seikkaan tuskin pystyi kantaa ottamaan. Tutkimuskierros jatkuu joka tapauksessa rasituskokeella ja perfuusiotutkimuksella, koska ultrassa ei sydämestä löytynyt mitään rakenteellista vikaa - mikä oli arvattavissa, eipä siellä tähänkään mennessä ole ongelmia näkynyt.
Odotan tuota rasituskoetta mielenkiinnolla. On ehkä ihan hauska testata konkreettisesti, miten rasitus sydämessäni vaikuttaa, ja samalla saan taas uuden tilaisuuden ottaa omat epäilykseni ja huolenaiheeni esille. Perfuusiotutkimuksen uskon paljastavan myös nuo arpeutuneet alueet sydänlihaksessa, mikäli niitä siellä on.
Tilanne on silti toistaiseksi se, että kukaan ei vieläkään virallisesti tiedä, mistä rasitusrintakivut johtuvat. Sen mukaan, mitä itse tahdistimen toiminnasta olen ymmärtänyt ja lukenut, olen yhä sitä mieltä, että tahdistimen säädöt ovat avainasemassa. Lääkäri oli eri mieltä tälläkin kertaa, hänen käsityksensä mukaan "tahdistin toimii kuten pitääkin", kun se kerran kuitenkin nostaa sykkeen 170:een, ja se on riittävästi. Minun mielestäni ei. En silti ehdottanut (vaikka mieli teki), että sopisi tulla kokeilemaan yhtä cross training -tuntia ja testata, riittääkö se 170 maksimisykkeeksi vai ei.
En kuitenkaan jaksanut taas olla ns. hankala asiakas, sillä vaikka minulla on lääkärien kanssa mielipide-eroja, arvostan kyllä sitä, että he sentään yrittävät selvittää oireiden syytä loppuun asti, jättämättä asioita kesken. Tällä hetkellä jo se, että laajempi tutkimusrepertuaari otetaan käyttöön, saa olemaan toiveikas senkin suhteen, että saan vietyä homman loppuun haluamallani tavalla. Kardiologien ammattitaito keskittyy kuitenkin vain sydänongelmien analysointiin, enkä usko saavani heiltä varsinaisia treeniohjeita, vaikka ongelmien syyt selviäisivätkin - mutta seuraava siirtoni on jo suunnitteilla: yritän todennäköisesti puhua itselleni tarpeen vaatiessa lähetteen urheilulääkärin tai vastaavan asiantuntijan puheille, tai, jos sellaista ei julkisen terveydenhuollon puolelta saa, hankkiutua yksityisvastaanotolle asiani kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti