Jotta elämä ei turhan helpoksi kävisi, siirtyminen pimeimmästä syksystä suoraan talvipakkasiin - vaikka jälkimmäinen onkin huomattavasti parempi vaihtoehto esimerkiksi mielialan kannalta - ei varsinaisesti tee kotoa lähtemistä yhtään houkuttelevammaksi. Pidän lumesta ja pakkasesta, ja säänmukainen pukeutuminenkin on vain asennekysymys, mutta työpäivän jälkeen lämmin viltti ja pehmeä sohva tuntuvat kovin houkuttelevilta.
Kun vuoden loppu lähenee, on aika pistää pakettiin edes muutama projekti, ja se tarkoittaa lähes päivittäistä työpäivän pitkittämistä. Kun vielä sattui niin sopivasti, että kuvioon on ilmaantunut sopiva kainalo, johon käpertyä talvea viettämään, on jokainen salille lähtö jo todellinen luonteenlujuuden testi.
Mutta - on se silti mahdollista! Olen pitänyt kynsin ja hampain kiinni otsikon mantrasta, muistutellut ja maanitellut itseäni, ja sinnitellyt vain. Yllättävää kyllä, paras mielikuva, jolla jaksan, on muistaa se tunne, joka rehkimisestä ja hikoilusta syntyy. Sitä oloa ei voi korvata millään muulla. Eipä silti, hyvän lihaskunnon ylläpito on tärkeä motiivi myös, ja ennenkaikkea se, että kohta alkaa olla aika palata takaisin rankemman treenin pariin.
En ole kokeillut kyykkäämistä enkä maastavetoa kolmeen kuukauteen, joten kyseinen koitos kyllä hermostuttaa. Itsensä hajottamisessa on se ikävä puoli, että mieleen jää pelko, tai vähintäänkin jännitys siitä, loukkaako itsensä heti uudestaan, ja jos niin käy, mitä se kenties vaikuttaa: ovatko ne tietyt liikkeet lopullisesti julistettava pannaan, vai saako itsensä vielä sitkeämmällä kuntoutuksella ehjäksi? Mutta kokeiltava on, muuten en voi tietää, onnistuuko se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti