Blogi on ollut kovin hiljainen koko kesän, syystä että treenailut ovat jääneet lähes kokonaan. Kesäkuussa oli sykeongelmia ja samaan syssyyn iski sitkeä flunssa, sen jälkeen sitten erityisen äkäinen tulehdus hampaan juureen, johon oli syötävä kunnon täsmäkuuri antibioottiakin.
Vasta aivan heinäkuun lopulla sain itsestäni irti sen, mitä olen koko kesän aikonut: pyöräilin töihin - ja takaisinkin tietenkin. Matka sujui reittisuunnistuksen osalta paremmin kun viime vuonna, mutta muuten urakka ei kyllä ollut juurikaan helpompi. Tällä kertaa sykemittari oli mukana mittaamassa vaikutuksia, enkä oikein pitänyt niistä lukemista. Työmatkapyöräilyhän kuulostaa sellaiselta soveliaan kevyeltä, tasaiselta kunnonkohotusliikunnalta, mutta tässä tapauksessa se ei ikävä kyllä ihan sitä ollut.
Sykkeet siis nousivat taas huikeiksi. Vaikutti oikeastaan siltä, että kun syke heti alkumatkasta sinne 180:een nousi - aivan kotitalon nurkalla on kohtuullisen raskas ylämäki - se ei ollut tippua sieltä alaspäin ollenkaan. Niinpä n. tunnin pyörämatkan keskisykkeeksi jäi menomatkalla huikea 168, eikä paluumatka kovin paljon parempi ollut (keskisyke 163). Hyvä puoli tosin oli se, että vaikka syke pysyikin korkeana pitkät ajat, niin pahaksi tilanne ei käynyt, että tahdistin olisi sen vielä romahduttanut alle sataseen. Silloin olisi olo ollut vielä paljon hankalampi, vaikka kyllä tuo yllämainittu rasitus jossain määrin huonoa teki ja pyrki rintalastan altakin puristamaan.
Tämä työmatkapyöräily on ollut taas yksi "kivi kengässä", koska siihen minua on kovasti neuvottu esim. työpaikan kahvipöydässä, kun liikkumisesta ja hyötyliikkumisesta on ollut puhetta. Vaikka itse tiedänkin rajoitteeni, ns. hyvistä neuvoista tulee kovin ristiriitainen olo. Tuntuu se itsestäkin typerältä tekosyyltä väittää, ettei pysty pyöräilemään ihan noin vain, kun "kaikkihan" nyt sen verran jaksavat, vaikka olisi huonokin kunto. No, harvemmin sitten edes mitään asiaan sen kummemmin kommentoin, kunhan nyökyttelen ja yritän karkoittaa sitten myöhemmin niitä omia riittämättömyyden ja lusmuilun tunteita, joita nämä keskustelut aiheuttavat. Onhan minulla sentään todisteet käsillä noissa sykemittarin lukemissa siitä, että se, mikä "kaikkiin" pätee, ei sittenkään päde sellaisenaan minuun, ainakaan mitä liikkumiseen tulee.
Pähkäilen siis edelleen, miten saisin treenaamisesta uudestaan kiinni, mutta valmista ratkaisua en ole löytänyt. Henkisellä puolella ehkä se suurin ongelma kuitenkin on - en jaksa edelleenkään innostua pelkistä kävelylenkeistä, mutta välillä tuntuu, etten muuta voi edes tehdä, koska sykkeiden hallinta on yhä niin vaikeaa. Jos treenauskin on sitä, että joudun keskeyttämään tekemiseni useampaan otteeseen tunnin aikana odotellessani sykkeen tasaantumista (ja se odottelu kestää kauan - ensiksi on odotettava, että tahdistin vapauttaa sykkeen takaisin maksimiinsa ja sen jälkeen vielä annettava sykkeen laskea luontaisesti tarpeeksi alhaiselle tasolle), päällimmäiseksi tunteeksi jää pettymys. Vaikea sanoa, mihin petyn - itseeni kai, vaikkei siihen olisi edes syytä, minkäs sille sydämen oikuttelulle voi? - mutta kun yritykset päättyvät aina samaan ikävään fiilikseen, niin motivaatio ja koko treenin mielekkyys putoaa nollalukemiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti