Vaikka otsikko onkin humoristinen, se viittaa hieman vakavampiin mietiskelyihin. Olen ollut pitkin kevättä enenevässä määrin väsynyt ja alakuloinenkin, enkä ollut saanut oikein selville, mistä se johtuu. Onnekseni käväisin Poltteen sivuilla lukemassa uutta valmentajien blogia, sillä sitä kautta löysin jo oikein hyvän vastauksen. Sali-isäntä Jounin kirjoittamassa tekstissä haastettiin meitä treenaajia tavoittelemaan unelmiamme. Heti siinä kohdassa jouduin kysymään itseltäni: "Mitä unelmia?"
Ongelma on tämä: liikaa toimistohommia ja ajatusten pyörimistä työasioiden ympärillä myös vapaa-ajalla, ja liian vähän unelmia. Olen taas kerran, tapani mukaan, hukannut aktiiviset tavoitteet, toiveet ja unelmat siitä, mihin haluaisin erityisesti liikuntaa harrastaessa tähdätä. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi. Unelmat ja tavoitteet häviävät siinä vaiheessa näköpiiristä, kun energia ei enää riitä muuhun kuin selviytymiseen päivästä toiseen. Olen yrittänyt jaksaa koteloitumalla ja käpertymällä sisäänpäin, ja valinnut viime aikoina turhan herkästi sen helpomman tien, eli suoran reitin töistä sohvalle ja aivojen tyhjentämisen esim. television äärellä.
Kun energia on kortilla, sen kulutuksen pyrkii minimoimaan, mikä on jonkinlaisen primitiivisemmän selviytymisen kannalta aivan oikea ja looginen reaktio. Mutta jos kyseessä onkin henkisen energian vaje, kuten tässä tapauksessa on, koteloituminen ja sohvalle jääminen on tietenkin erityisen huono ratkaisu. Tiedän sen järjellä, mutta uupunut mieleni ei ole oikein suostunut yhteistyöhön.
Lisämausteen tuo se, että kun koen koko ajan olevani työasioissa "jäljessä" asettamistani tavoitteista ja muullakin tavalla odotusten alapuolella, tuntuu kuin minun tulisi jatkuvasti suorittaa myös jonkinlaista arestia rangaistuksena saamattomuudestani - toisin sanoen, raahautua vain suoraan töistä kotiin pohtimaan, miten minusta voisi tulla kunnollinen ja kaikella tavalla tehokkaampi (eli "arvokkaampi"?) ihminen.
Mikä siis avuksi?
Ratkaisujen löytyminen ei ole aivan läpihuutojuttu, kun en puolet ajasta oikein edes ymmärrä itseäni. Tai no, ymmärrän sen verran, että osaan erotella taustalla vaikuttavia syitä ja seurauksia, sekä nähdä, mihin kohtuuttomien vaatimusten asettaminen itselle johtaa - ei ainakaan mihinkään hyvään. Mutta se, että aina täytyy kiertää vaikeamman kautta, ennenkuin tämän asian oivallan, on ärsyttävää. Se, etten koe oikeudekseni edes nauttia elämästä ja treenaamisesta, kun "päätehtäväni" eli työnteko ei suju, on jo hieman huolestuttava piirre. Resepti siihen varmaankin olisi lakata murehtimasta ja tehdä nimenomaan niitä asioita, joista pitää, mutta tämän seikan takominen kovaan päähäni on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty.
Joka tapauksessa pyrkimys eteenpäin pienin askelin, ja mielellään myös sillä asenteella, että kivat asiat ovat sallittuja ja suorastaan toivottavia, on aina olemassa. Senkin tiedän, että vaikka kuinka vaikealta tuntuisi, parasta lääkettä olisi ilman muuta pyrkiä suuntautumaan ulospäin ja kaivamaan sitä hyvää oloa sitten vaikka kiven silmästä, tässä tapauksessa esimerkiksi liikkumisesta.
Vaikutus, joka treenaamisella on nimenomaan mielialaan ja henkiseen hyvinvointiin, ei lakkaa hämmästyttämästä - se on minusta edelleen lähes kuin taikuutta. Ei tunnu olevan ongelmaa, joka ei helpottuisi kunnon hikiliikunnalla, ja hyvä mieli kantaa aina vähintään seuraavaan päiväänkin. Jokainen kerta, jolloin olen päässyt treeneihin asti, tuo mieleen eräänlaisen sykähdyksen: pystyn tähän edelleen, minulla oli mukavaa, ja ensi kerrallakin varmasti on - kuten jokaisella kerralla, kun saan itsestäni "irti" sen, että jätän sohvan ja television väliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti